|
||
|
IEGOR REZNIKOFF ORFILAINEN LAULUSAMANISMI, ORFILAISUUS JA ÄÄNEN VOIMAOn mahdotonta käsitellä vakavasti orfilaisuutta - ja samalla tärkeää osaa antiikin traditiosta ja ajattelumaailmasta – sijoittamatta sitä laajempaan samanistiseen kehykseen. Historiallisesti tiedetään, että orfilaisuus oli sen erityinen ilmentymä varhaisantiikin ajalla. Orfilaisuus kehittyi edelleen pythagoralaisessa ja platonilaisessa traditiossa ja antoi vaikutteita myös kristinuskoon: ensimmäisissä kuvauksissa Kristus esiintyy Kristus-Orfeuksena. SamanismiSana samanismi tulee siperialaisen kielen käsitteestä saman, joka tarkoittaa: hän joka tanssii (mongoliankielinen termi on böö). Vastaava naissamaania tarkoittava sana on udagan. Luonteenomaista samanismille on, että samaani toimii välittäjänä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä; hän on sielun matkan erikoistuntija. Hän on sielun eli siis tietoisuuden erikoistuntija. Hänelle on annettu tehtäväksi tuoda matkaltaan henkimaailmaan keinot parantaa ihmisiä sekä fyysisesti että psyykkisesti, sekä yksilötasolla että kollektiivisella tasolla ja jopa kosmisella tasolla. Siperialaisesta sanasta on tullut yleismaailmallinen. Tänään sillä tarkoitetaan myös naispuolisia samaaneja sekä samaanin tehtävää yleensä. Samaani on siis parantaja, medicineman, taikuri, sanan hyvässä merkityksessä. Tässä yhteydessä sanomme, että samaanilla on harmonisoiva tehtävä maan ja taivaan välillä. Tämä tehtävä, olla tehokkaana välittäjänä näkyvän ja näkymättömän maailman voimien välillä, on tietenkin pohjimmiltaan papillinen. Sanaa sielu pitää tässä yhteydessä selittää tarkemmin. Kuten käsitteessä psyche kreikkalaisissa teksteissä on kyse tietoisuudesta - tietoisuudesta kaikkine tasoineen. Ei siis ole kyse ”abstraktiosta” tai ”spekulaatiosta” kuten joskus tietämättömästi väitetään antiikin tekstejä kommentoitaessa, vaan on kyse asiasta, joka koskee meitä kaikkia: kyse on tietoisuudesta - kyvystä ”olla tietoinen”. Ainakin korkeammalla asteella oleva eläinmaailma jakaa sen kanssamme. Kyse on myös siitä jostakin, josta jokainen meistä on tietoinen, sillä tämä jokin, josta olemme tietoisia on tietoisuuden itsensä tuotetta. Se heijastaa maailmaa atomitasolla, hiukkastasolla, ääniaallon tasolla. Muulla tavoin sitä on mahdoton määritellä. Tämä tietoisuuden lahja ja se jokin, josta olemme tietoisia on ohimennen sanottuna puhdas ihme. On hyvä aika ajoin muistuttaa itseään siitä, että tämä on samalla sielun matkan nollapiste. Sillä tietoisuudella on useampia tasoja: on välittömien aistihavaintojen taso, kulttuurin tuottamia aistimuksia (kasvatuksen tuloksena) ja syviä tasoja. Sielun matka on siis tietoisuuden matka itseensä, itseään kohti kaikilla sen eri tasoilla, eritoten ”näkymättömillä” tasoilla. Ne ovat syvimmiltään aina enemmän ja enemmän persoonattomia. Eläimellisen tietoisuuden kautta edetään ”ruumiin ulkopuolelle” ja sitten syvimpään tietoisuuden olemukseen aina puhtaan Tietoisuuden tasolle, aistivaikutelmien ja ajattelun tuolle puolelle. Toisin sanoen jumalallisen tietoisuuden tasolle tai jumalallisen Sielun tasolle (kuten se antiikin traditiossa ilmaistiin). Se on taso, johon voi saada tuntuman ainoastaan eri asteisissa hurmiotiloissa. Tällä matkalla on erilaisia vaiheita ja suuntauksia riippuen siitä, mitä haluaa saavuttaa. Samanismi sellaisena kuin sitä on kuvailtu ei kohdistu kaikkein korkeimmille tasoille. Samaani ”rajoittaa” itsensä kykyjensä ja matkan tarkoituksen mukaan sopivalle ”tasolle” ”nähdäkseen”, mitä tapahtuu sielujen ja henkien maailmassa niin, että hän pystyy ymmärtämään ja löytämään sieltä keinoja esimerkiksi sielun tai ruumiin parantamiseksi. Sijoittaaksemme asian tähän päivään on syytä huomioida, että kristityn pyhän ehtoollisen yhteydessä, (joka pyhittää leivän ja viinin uhrilahjan ja joka on Kristuksen ruumiin ja veren veretön lahja) otaksutaan, että on olemassa todellinen yhteys Näkymättömään, enkelten maailmaan ja että siinä yhteydessä rukoillaan, että Pyhä Henki laskeutuisi. Ehtoollisella on parantava vaikutus: henkilö, joka käy ehtoollisella (joka on yhteydessä mysteeriin) lausuu - ennen kuin hän ottaa vastaan palasen jumalallista energiaa ja jumalallista armoa tämän uhririitin kautta - seuraavat sanat: ”Herra, en ole kelvollinen ottamaan vastaan sinua, mutta sano yksi ainoa sana ja sielustani tulee terve” (vanhan ortodoksisen ja katolisen tradition mukaan. toim. huom). On sanomattakin selvää, että ”sielun matka” sijoittuu uskomusjärjestelmään - kieleen. Sillä Näkymätöntä sinänsä voidaan ilmaista ainoastaan Näkyvän maailman termeillä - sanoilla. Uskomuksen pääperiaate on platonilainen ja määrätyllä tavalla yleismaailmallinen. Periaate on Näkemys universumista Sielun täyttymyksen matkana. Palaamme tähän aiheeseen myöhemmin orfilaisuuden yhteydessä. Mitä tulee papilliseen ulottuvuuteen, voidaan sanoa, että samaani on pappi. Mutta erona on kuitenkin se, että pappi yleensä kuuluu johonkin tärkeään uskonnolliseen yhteisöön, joka liittyy läheisesti Temppeliin ja johon kuuluu hierarkia, kasti, joka edellyttää kehittynyttä sosiaalista rakennetta. Sen sijaan samaanit ovat usein nomadeja ja kuuluvat yhteiskuntaan, joka vielä harjoittaa metsästystä, marjojen ja hedelmien keräilyä ja pienimuotoista karjanhoitoa. Tässä mielessä voisi sanoa, että samanismi on papillisen toimen antiikkinen prototyyppi. Aika tarkka määritelmä onkin pappi-parantaja: samanaikaisesti pappi, manaaja ja lääkäri. Roberte Hamayon on löytänyt onnistuneen ilmaisun: ”samaanin pitää aina olla käytettävissä - päivin ja öin todellisena lääkärinä ja maalaispappina”. Ilmaisu on onnistunut siinäkin mielessä, että maalaispappi oli yleensä lähempänä ihmisiä ja luontoa kuin instituutiota. Kuitenkin on olemassa oleellinen ero tavalliseen pappiin verrattuna, varsinkin sellaisena kuin pappi tänään tunnetaan. Samaanilla kuuluu olla todellinen yhteys sielun syvään maailmaan, tavallisen tietoisuuden tilan tuolle puolen ja (jos hän siihen pystyy) aina jonkinasteiseen ekstaasiin saakka. Samaanin tehtävä edellyttää tietenkin, että
hänellä on kyky saavuttaa yhteys ”henkien” maailmaan,
tasoihin, jotka vastaavat syvää tietoisuutta. Tämä
kyky tulee yleensä ilmi varhaisessa nuoruudessa tai joskus jopa lapsuudessa
näkyjen, äänten tai yksinkertaisesti unien muodossa. Nuori
henkilö on sitten vanhempien mestareiden opissa. Tämä kyky ehkä ei ole niinkään harvinainen, mutta meidän yhteiskuntamme pitää sitä piilossa, sillä henkimaailman todellisuutta ei ole helppo hyväksyä. Voidaankin esimerkiksi kysyä, eikö uni, jossa henkilö näkee ja tuntee lentävänsä voisi olla merkki tällaisesta lahjasta. On olemassa monenlaisia tekniikoita. On nautittu erilaisia kasveja, esimerkiksi huumaavia sieniä (Siperiassa käytettiin punaista kärpässientä. Koska se on erittäin vaikeasti sulavaa, olikin parempi juoda sellaisen ihmisen tai eläimen (poron) virtsaa, johon oli imeytynyt tätä ainetta) tai aineita, joita hengitettiin syvään nenään, kuten tupakkaa Etelä-Amerikassa. Perusta on kuitenkin antropologinen ja hyvin syvällinen: keskittyminen saavutetaan tanssien pienin askelin ja erityisesti äänen käytöllä, loitsunomaisella laululla, jota säestää jatkuva rummutus. Äänellä on olennainen merkitys suhteessa syvään tietoisuuteen, sillä ensimmäinen tietoisuutemme on ennen kaikkea äänellinen – sonorinen. Se rakentuu äänen avulla kuten tulemme myöhemmin osoittamaan. Samanistinen kyky on sukua ennustamisen tai tietämisen kyvylle . Nykyaikainen esimerkki tästä on Pyhä Bernadette de Lourdes; neljäntoista vuoden ikäisenä, helmikuusta seuraavaan heinäkuuhun asti hänellä oli 17 tärkeää näkyä. Niiden seurauksena pienestä kylästä Pyreneillä muodostui maailmanlaajuinen pyhiinvaelluksen ja palvonnan kohde, mutta myös kohde, jossa ihmiset parantuvat sairauksista. Siitä tuli pyhiinvaelluspaikka, jota voidaan pitää (pysyäksemme antiikin viitekehyksessä) Delfoin ja sen Lähteen uudelleenilmentymänä. Toinen naispuolinen samaani oli varmasti myöskin pyhä Jeanne d’Arc, joka oli Äänten ohjaama ja joka paransi Ranskan kuninkaan ja valtakunnan. Kaikkea mystistä kykyä voidaan pitää samanistisena, mutta samaani ei todellakaan jää omaan nurkkaansa tai huoneeseensa istumaan; hän on heimonsa puolestapuhuja. Samaani, joka yleensä ei ole ”pyhimys” joutuu mitä suurimmassa määrin vuodattamaan ”verta ja hikeä”, jos näin voi sanoa, saavuttaakseen sen haltioitumisen tilan, jota samanistinen toimitus yleensä vaatii. Sikäli kuin samanismilla on yleismaailmallinen luonne, voidaankin kysyä, missä määrin myös Vanhan Testamentin profeetat olivat samaaneja. Abraham, suuri heimonsa puolestapuhuja, kävi kauppaa Jumalan kanssa heimonsa eloon jäämisestä. Joillakin profeetoilla oli parantamisen lahjoja ja jopa kyky herättää ihmisiä kuolleista (Elia ja Elisa herättivät lapsia kuolleista). Profeetoilla oli näkyjä, jotka olivat usein samanisminomaisia: esim. Jesajan serafit, Elian tulihevoset tai Hesekielin siivekkäät eläimet, jotka puhuivat myös ”sieluista, joita saatettiin ansaan niin kuin linnut” (Hesekiel 13, 20).. Niissä otettiin hyvin selvästi kantaa myös heimon puolesta (ainakin Israelin mittakaavassa). Mutta jos ilmiö onkin luonteeltaan samankaltainen, niin käsitys Maailmasta sielujen täyttymyksen näyttämönä tuntuu puuttuvan kokonaan. Sosiaaliset olosuhteet olivat hyvin erilaiset ja niin olivat myöskin rituaalit: Vanhan testamentin yhteiskunnassa harjoitettiin ilmeisesti eläinten uhraamista suuressa mittakaavassa (Exodus 29,31-42, Leviticus 1-8). Samanismissa sitä vastoin perusperiaatteena on eläväisen yhtenäisyys ja eläinten kunnioittaminen. Eläimillä on tietoisuus ja sielu, minkä takia samaani ei voi häiritä niiden sielun matkaa ilman että häntä rangaistaan. Jos surmataan eläimiä metsästämällä niitä ravinnoksi, tämä tehdään tasapainon ja samalla yhtenäisyyden filosofiaa noudattaen. Tähän liittyy tosikertomus, joka selvästi kertoo, mikä on metsästyksen välttämättömyyden suhde sielujen täyttymyksen kunnioittamiseen. Kertomus sijoittuu parinkymmenen vuoden taa Alaskan äärimmäisiin perukoihin, Beringin salmen eskimoiden pariin, jotka vieläkin harjoittavat jääkarhun metsästystä. Ennen metsästyksen alkua koko heimo, miehet, naiset ja lapset laulavat ja tanssivat. Sitten miehet aloittavat metsästyksen. He löytävät karhun, ampuvat sen, mutta lopettavat sen perinteellisellä tavalla lyömällä sitä niskaan veitsellä ja raahaavat sen sitten kylään. Tämän jälkeen yksi mies, jolla on samanistinen tehtävä, laulaa yksin. Molemmilla lauluilla on tarkoituksenmukainen tehtävä; ensimmäinen laulu, johon kaikki osallistuvat, vaikuttaa näkyvässä maailmassa. Sen avulla manataan karhu esille niin, että metsästäjät pystyvät löytämään sen ahtojäällä. Toinen laulu, jonka laulaa samaani, vaikuttaa näkymättömässä maailmassa: laulun tarkoitus on rauhoittaa raivostunut karhun sielu, harmonisoida karhu jälleen äänen avulla ja lopuksi antaa sille tahto syntyä uudestaan oman lajinsa ja ihmisen jatkuvuuden hyväksi. Tämä kertomus on sekä filosofisessa viisauden ulottuvuudessaan että yleismaailmallisessa näkemyksessään esimerkillinen ja jopa perustavanlaatuinen etnologisessa, samanistisessa, orfilaisessa ja musikaalisessa mielessä, sanalla sanoen ekologisessa mielessä. Voidaankin sanoa, että tämä on luonteenomaista samanistisille yhteisöille juuri laulamisen ansiosta. Mutta se ei vielä ole orfilaista traditiota. Orfilaisuus suosittaa kasvisperäistä ruokavaliota. Samanistisissa traditioissa esiintyy myös henkiä - voisi sanoa
jumalolentojen prototyyppejä - jotka ovat yhteydessä Luonnon
Voimiin: kasvimaailman ja eläinkunnan voimiin - kosmisiin tai paikkaan
sidottuihin voimiin… Tämä on kuitenkin suhteellisen toisarvoista
ja niillä on lähinnä avustava tehtävä. Näin on asian laita joogan harjoittamisen ja opettamisen suhteessa hinduistisen pantheonin uskontoon. Joogan tekniikan päämäärähän on saavuttaa hurmion tila sisäisen keskittymisen avulla ja se pitää sisällään näkemyksen Sielun täydeksi tulemisesta ja vapauttamisesta. Tämä pätee epäilemättä myös niin sanottuun osiiriseen uskomukseen saavuttaa ”ikuisten tähtien kuolemattomuus” ja sen suhteeseen muinaisten egyptiläisten yleiseen pantheonin uskontoon. Eittämättä myös druidisen toiminnan suhde kelttiläiseen traditioon ja orfilaisuuden suhde Kreikan antiikkiin on samankaltainen. OrfilaisuusOrfilaisuus on eräs samanismin muoto, tämän tradition ilmaisu, joka kehittyi lähinnä Kreikassa. Sanan kreikkalainen etymologia on kuitenkin arvoituksellinen. Orfilaisuudelle on ominaista: Orfilaisuudesta on historiallisia ja arkeologisia todisteita aina 500-luvulta lähtien ennen ajanlaskumme alkua. Välillisiä tietoja on ilmeisesti jo Homeroksen ajoilta ja jopa aikaisemmilta samanistisen yön ajoilta. Huomattavin arkeologinen todiste orfilaisuudesta ovat pienet kultaiset lehdet, joita laitettiin hautaan vainajan rinnalle (ne olivat joskus sydämenmuotoisia). Niihin oli kirjoitettu lopullisia ohjeita kuolleen sielun suurta matkaa varten: Muista, että olet jumalallista alkuperää. Sanamuoto on kuin tiivistelmä tiibetiläisestä Bardo Thödol’ista (”välissä oleva matka”) tai egyptiläisesestä Kuolleiden Kirjasta kuten myös platonilaisesta opetuksesta - itse asiassa useimpien uskontojen eskatologisesta näkökannasta. Tämä on ero samanismiin sellaisena kuin se yleensä esitellään, mutta ajatus matkasta kohti valoa, joka ei katoa on toisaalta hyvin keskeinen siperialaisissa traditioissa. Sama teema toistuu kertomuksessa Argonauttien matkasta Kholkikseen -
matkasta, joka kohdistuu myös Hyberboreaan, peräpohjolaan ja
jonka päämäärä on voittaa Kultainen talja. Tämä
talja on jumalallisen uhrin symboli tällä allegorisella ja sankarillisella
matkalla kohti ikuista Valoa ja Taljaa. Talja on jotain, jota ei ole mahdollista
omistaa maan päällä. On olemassa orfilainen versio tästä
kertomuksesta, mutta jo itse aihe, joka käsittelee matkaa valoa kohti
tai paluuta valoon, on itsessään orfilainen. Valon teema, jota
kulta erinomaisesti symboloi, on hyvin tärkeä orfilaisuudessa,
ja erityisesti pohjoinen valo, peräpohjoisen hyberboreaalinen Apollon
valo. (Hyberboreaalinen valo on valo, joka on peräisin Pohjoisen
tuolta puolen: siperialaisten ja suomalais-uraalisten kansojen seuduilta;
Pythagorasta pidetään perustellusti tämän Apollon
puolijumalaisena ilmentymänä.) Orfilaisuus ja sen opit ovat tulleet meille tutuiksi orfilaisten runojen ja hymnien kautta sekä monista fragmentaarisista jäännöksistä, mutta erityisesti omasta opistaan jumalten synnystä. Se on välittynyt meille pythagoralaisen tradition myötä – on jopa katsottu, että Pythagoras olisi kirjoittanut tiettyjä orfilaisia runoja – ja myöhemmin myös Platonin ja uusplatonilaisten koulukuntien myötä. Samoin kuin joogan harjoitus asettuu ensin tasavertaisesti hinduismin
rinnalle ja myöhemmin jopa yhtyy siihen symbioottisesti, niin orfilaisuus
tai orfilainen samanismi kehittyy rinnakkain kreikkalaisen uskonnon kanssa
ja on jossain määrin symbioottisessa suhteessa siihen, erityisesti
kun puhutaan teogoniasta ja mysteereistä. Orfilaisuudessa on erilaista tai ”uutta” juuri se, että
kun pyritään sielun valaistumiseen, otetaan käyttöön
yksilölliset, henkiset harjoitukset, jotka ovat osa sisäistä,
jumalallista palvontaa. Orfilainen teogonia ja sen vaikutukset metafyysisellä ja uskonnollisella tasolla Alussa (mutta se ei ollut kaiken Alku, sillä kaiken Alku on jotain, jota ei voi ilmaista) oli Phanes - Ilmentymä, Ensimmäiseksi Syntynyt, jota kutsuttiin myös Dionysokseksi. Phanes-Dionysoksen rinnalla on tietenkin hänen seuralaisenaan Yö, sillä itse Dionysos on myös valo. Jumalat, jotka Phanes synnytti olivat meille tuttuja ensimmäisen primitiivisen pantheonin jumalia: Gaia, Uranos, Kronos... Kronoksesta sikiää Zeus, joka puolestaan yhdessä Persefoneen kanssa synnyttää – ja tämä on odottamatonta – Dionysoksen! Tämä kehämäisyys voi tuntua hämmästyttävältä, mutta se on itse asiassa välttämätön, sillä Alkua ei voi kuvata sanoilla. Luomisen myytti on väistämättä syklinen tai epätäydellinen. Tämä pätee myös kristillisen teologian myytissä: Kristus on samaa olemusta kuin Isä ja on syntynyt ennen aikojen aikoja ja Hänen kauttaan kaikki on syntynyt. Mutta hän on myös syntynyt Neitsyt Mariasta Herodeksen aikana ja vielä historiallista totuutta korostaakseen, ristiinnaulittu Pontius Pilatuksen aikana. Nämä ovat uskontunnustuksen sanat. Ero on kuitenkin siinä, että kristillinen myytti, vaikka se onkin kehämäinen, on samalla ankkuroitu historiaan. Tämä juuri on sensaatiomaista: Kristus, jota kutsuttiin Kristus-Dionysokseksi antiikin kristinuskossa, on Dionysos keskuudessamme, Jumala keskuudessamme! Palaamme vielä tähän tärkeään seikkaan myöhemmin. Muitakin teologisia yhdenmukaisuuksia on olemassa: aivan samalla lailla kuin Kristus uskontunnustuksessa, Zeus on vastuussa Näkyvän Luomisesta (aikaisemmin kaikki oli olemassa jumalallisessa näkymättömyydessä). Ja Zeus on nyt sen perimmäisen metafyysisen kysymyksen edessä, joka tulee riivaamaan kreikkalaista filosofiaa: miten säilyttää pyhä Yhtenäisyys luomisen moninaisuudessa? Järkevä Zeus kysyykin neuvoa Yöltä, joka sanoo hänelle: ”Yhdistä kaikki Sielun langan avulla.” Sielun lankaa voidaan myöskin nimittää pneumaksi, hengeksi. (Tämä ennen kaikkea on orfilainen momentti, yleismaailmallinen samanistinen momentti.) Tämä syvä orfilainen ja metafyysinen näkemys löytyy myös kelttiläisestä maailmasta, jossa sielun liike kuvaillaan tarkasti määritettyjen punoskuvioiden avulla: kolmoisspiraaleilla, spiraalimaisilla pyörteillä. 500- ja 600-luvuilta lähtien nämä punoskuviot alkavat Kristuksen rististä tai hänen sydämestään ja täyttävät sitten koko maailmankaikkeuden – siis sen paperin tai kiven, jolle risti on piirretty. Tietenkin näkemys siitä, että Sielu yhdistää ja täyttää koko maailmankaikkeuden on sekä pythagoralainen että platonilainen. Mutta palatkaamme takaisin Dionysoksen (jälleen)syntymään
Zeuksen pojaksi. Zeus, joka varmasti ilahtui suuresti tästä
pyhästä pojasta, päätti antaa hänelle ylimmän
aseman jumalten maailmassa - Maailman ja Jumalten valtakunnan johtajuuden.
On siis kyseessä tapahtuma, johon liittyy huomattava ajatus: Lapsijumala
ja pyhän Lapsen kultti. Leikkien hyrrällä, peilillä
tai jollakin muulla pikkuesineellä Dionysos hallitsee maailmaa. Tämä
tietysti nostattaa kateutta muiden jumalten keskuudessa. Niin he päättävätkin
Zeuksen poissa ollessa (tärkeällä liike- tai lemmenmatkalla)
palkata Titaanit tappamaan lapsen. (Nämä puolijumalalliset jättiläiset
ilmaantuivat jossain Luomistyön vaiheessa.) Tämän Titaanit
myös tekevät ja sen lisäksi he vielä paloittelevat
Dionysos-lapsen ja lopuksi syövät sen! Tässä meillä
siis on ajatus pyhästä uhrista, Jumalan uhraamisesta ja silpomisesta
samalla tavalla kuin Osiriksen ja Kristuksen uhrin tapauksessa, mutta
nyt on kyseessä Jumalan lapsi, seikka. Tällä seikalla on
äärettömän suuri merkitys. Merkillepantavaa on, että
Titaanit söivät Jumalten uhraaman ruumiin samalla tavalla kuin
kristillisessä ehtoollisessa uskovaiset syövät Kristuksen
ruumiin. Orfilaisuudesta löytyy siis eskatologinen ulottuvuus ja pelastuksen opinkappale, jota pythagoralaiset, Sokrates ja platonilaiset kehittävät edelleen: pitää vaalia niitä jumalallisia asioita, jotka ovat ihmisessä itsessään. Pitää löytää sielun hyvät liikkeet - ne liikkeet, jotka ovat jumalallista alkuperää eivätkä sekavia, vääristyneitä, jokapäiväiseen elämään kuuluvia. On hyvä ensin harjoitella näitä liikkeitä ulkoisesti tanssin, voimistelun tai mieluummin gymnosophian (ruumiillisen liikunnan viisauden) avulla ja vielä syvemmin musiikin avulla. Kyse on tanssista ja pyhän sielun musiikista, joka pohjautuu täsmällisiin harmonisiin sointuihin, jotka ovat yhteydessä syvään tietoisuuteen. Pyhä Augustinus nojaa platonilaiseen opetukseen sanoessaan: musiikki on hyvän liikkeen taidetta. Tämä on hymyilyttänyt musiikin tuntijoita, jotka yrittävät ymmärtää Augustinuksen teosta De Musicae modernin musiikinopetuksen ja musiikinkäsityksen kannalta. Mutta Augustinus ja alkuperäinen kristillinen liturgia ovat ymmärtäneet hyvinkin tämän antiikin opin, jonka kyllästämää sen ajan kontemplaatio on. Tässä suhteessa orfilaisuus ja platonilaisuus ovat vaikuttaneet suuresti kristilliseen liturgiaan. Palataksemme takaisin pelastuksen tai sanokaamme soteriologiseen näkökantaan, voimme sanoa, että orfilaisuus on omalta osaltaan myötävaikuttanut kristinuskoon. Sen sijaan samanismilla sen siperialaisissa ja amerikanintiaanien omaksumissa muodoissa ei yleensä ole tällaisia ulottuvuuksia. Sielun pelastusoppia ei ole myöskään ns. klassisessa kreikkalaisessa uskonnossa, niin kuin ei myöskään kaikista vanhimmissa uskonnoissa. Tästä seikasta voidaan tietenkin keskustella. Kuitenkin esimerkiksi Vanhassa Testamentissa sanalla sielu ei ole lainkaan vastinetta sanan platonilaisessa merkityksessä eli ruumiista riippumattomana tietoisuutena tai Sielun täyttymyksen merkityksessä. Vanhassa Testamentissa puhutaan paljon sääntöjen noudattamisesta, mutta eskatologista ulottuvuutta sieltä ei löydy. Kristinusko ja buddhalaisuus keskittyvät mitä suurimmassa määrin
oppiin ihmisen pelastumisesta (soteriologiaan) tarjoten pyhää
Tuonpuoleista elämää päämääräksi
sielun ikuiselle Matkalle, jolle voi kuitenkin olla olemassa oikotie Vapahtajan
ansiosta. Tämä vapahtamisen näkökanta voi tietenkin
helposti johtaa väärinkäytöksiin kuten katolilaisten
aneisiin ja kaikenlaisiin rahankeruumuotoihin esim. amulettien myymiseen
sekä orfilaisessa yhteydessä loitsuihin. Platon pilkkaakin tällaista
orfilaista käytäntöä, uskonnollisen hyväuskoisuuden
yleistä hyväksikäyttöä. Äänen voimaSanan lahja on ihmeellinen, äänellinen (sonorinen) lahja. Suu
avautuu ja sulkeutuu äänisarjana kertoen ja pitäen määrätyllä
tavalla sisällään koko maailmankaikkeuden historian. Tämä
on lahja, jonka me unohdamme turhasanaisessa kulutusyhteiskunnassamme.
Mutta Antiikissa ymmärrettiin tämä ihme ja sitä toteutettiin
uhritoimituksissa tai sanan uhrissa, ylistyksen uhrissa. Se on ulottuvuus,
jonka löydämme Orfeuksen traagisesta kertomuksesta. Uhrilaulun
avulla Orfeus pystyy hallitsemaan sekä näkyvää että
näkymätöntä maailmaa, mutta lopulta hänen on
kuoltava. Mutta suuri visio Sielun tulemisesta kieltää veriuhrin niin kuin olemme jo yllä todenneet. Mitä muuta sitten voisi uhrata, joka olisi kyllin arvokasta? Se on Sanan lahja. Sana, joka ilmaisee ajatuksen, on ihmiselle arvokas ja ainutlaatuinen lahja. Uhrataan siis kaikista kaunein sana, ylistyksen sana, laulettu sana, joka ylistää Kaikista Korkeinta. Tähän pohjautuu ajatus ylistysuhrista. Ajatus löytyy useista traditioista erityisesti Intiasta ja sellaisista psalmeista, joita lauletaan uhrausmielessä. On myöskin olemassa vahva väite, että Maailmankaikkeus
luotiin Jumalan sanasta, jopa vain yhdestä tavusta ja että Maailmankaikkeus
pysyy koossa tämän pyhän tavun voimalla. Ja on olemassa
platoninen väite siitä, että Sielu – joka täyttää
koko kosmoksen, niin kuin olemme todenneet – on sisimmäiseltä
rakenteeltaan soinnillinen. Sanan lahja edellyttää monitahoista kuulemista ja ääntämistä
sekä kykyä aistia ruumiillisella tasolla ääntä.
Ne ovat syvästi ankkuroituneita tietoisuuden kaikille tasoille. Tämä
on kyky, joka kehittyy varhaisen tietoisuuden yhteydessä, jo ennen
syntymää. Itse asiassa lapsi, joka on pimeässä, äitinsä
kohdussa, ei pysty näkemään, vaikkakin sillä voi olla
valon aistimuksia. Haju- ja makuaistille on hyvin vähän virikkeitä
näin suojatussa ympäristössä. Lapsi kokee kuitenkin
liikettä, passiivisesti, äidin liikehtiessä – erityisesti,
kun hän kävelee – mutta myös aktiivisesti silloin,
kun lapsi itse liikehtii. Tuntoaisti hahmottuu kolmella tasolla: oman
ruumiin tuntemukset, kosketus ympäröivään kohtuun,
joka on sekä nestemäinen että ruumiillinen. Edellä olemme todenneet, että syvä tietoisuus on hahmottunut
äänen myötävaikutuksella. Tämä koskee myös
kuuroa lasta, sillä ensimmäinen havaitsemisen taso on luonteeltaan
kehollista. Tämä äänen vaikutus on erittäin huomattava ihmisen
ollessa koomatilassa – jopa pitkäaikaisessa koomatilassa –
ja yleisesti aina silloin kun, tietoisuuden korkeammat tasot ovat turmeltuneita,
heikentyneitä tai vaurioituneita onnettomuuden, vanhuuden tai vakavan
sairauden seurauksena. Samoin on asia lähellä kuolemaa olevissa
tiloissa. Ihmisen viimeinen ja ensimmäinen tietoisuus on äänellinen.
Orfeuksen valta vainajien sieluihin nähden asettuu tähän sielun sonorisen, äänellä saattamisen traditioon. Äänellä saattaminen seuraa ihmistä jo ennen hänen syntymäänsä. Se on läsnä hänen lapsuutensa aikana erityisesti kehtolaulujen ja opetuslaulujen muodossa ja myöhemmin koko hänen elämänsä aikana aina viimeiseen vaiheeseen asti, jolloin on aika siirtyä näkyvästä maailmasta näkymättömään. Mutta sielun saattaminen on jossakin yhteydessä ja aina äänellisessä yhteydessä pyhään Ykseyteen, joka piilee sielussa. Tämän Ykseyden kude on ääni ja sen ydin on ylistyslaulu. Tämä yhteys, joka on olemassa ihmisen äänen ja syvän tietoisuuden välillä selittää loitsun ja vastaavanlaisen laulun mahdollisen voiman. Mutta ihmisen ääni vaikuttaa myös suoraan kehoon: jokainen vokaali ja konsonantti värähtelee erityisen voimakkaasti määrätyissä kohdissa ihmisen kehoa. A värähtelee erityisesti rinnassa, O kurkussa, U kasvojen alaosassa ja M päälaella. Jokainen voi varmistaa tämän laulamalla vokaalia tai konsonanttia ja asettamalla samalla kätensä vastaavaan kohtaan kehoa. On siis olemassa huomattava, psykosomaattinen funktio kehossa hienona värähtelynä sekä tietoisuudessa, erityisesti syvässä tietoisuudessa. Täydentääksemme mitä yllä on sanottu, on olemassa
seuraavia suhteita äänen ja kehon välillä: Täten orfilaisen näkemyksen mukaan ääni yhdistää
seuraavia tasoja: Yrittäkäämme selittää näitä yhteyksiä.
Säännöllisten rytmiensä ja hitaan värähtelynsä
ansiosta taivaankappaleilla on yhteys ääneen. Niinpä tähtikuvio
Orfeuksen lyyra, johon sijoittuu Vega, (eräs kaikkein säteilyvoimaisimmista
tähdistä, joka kesällä sijoittuu taivaanlaelle) todistaa
muutaman kielensä äänen voimalla kuolemattoman laulun olemassaoloa.
Kohdassa II, äänen suhteessa maisemaan, kiviin, joita Orfeus
lumosi, on kyse kaiun vaikutuksesta. Kaiut voivat joskus olla hyvinkin
voimakkaita, ja muinaiset traditiot ovat innolla käyttäneet
niitä hyväkseen. Äänen yhteys eläinmaailmaan
III on hyvin tunnettu molempiin suuntiin; ääntä käytetään
vaikuttamaan eläimiin, kutsumaan niitä tulemaan tai tekemään
jotakin muuta (äänen, hengähdyksen, vihellyksen tai pillin
avulla). Kohta IV ei varmaankaan vaadi lähempää selitystä:
sanallahan on ensisijaisesti sosiaalinen funktio. Kohdat V–VII on
jo käsitelty. Kohdat VII ja I liittyvät sielujen maailmaan.
Orfeuksen taru ja Orfeuksen pappeusPalauttakaamme lyhyesti mieleen tämän tarun tärkeimmät
kohdat: Orfeuksella on vaimo, Eurydike. He ovat sidotut toisiinsa aina
kuolemaan asti niin kuin tulemme näkemään. Eurydikellä
on ihailijoita. Paetessaan heidän lähentelyjään hän
kaatuu ja astuu käärmeen päälle ja se puree häntä.
Hän kuolee. Muistakaamme, että syy tapahtumaan on uskollisuus
Orfeusta kohtaan. Opetus annettiin (1) pienten kultaisten hautajaisliuskojen muodossa, orfilaisen teogonian (opin jumalten synnystä) välityksellä, (2) tarun muodossa (3) ja sekä tarun että teogonian muodossa. Lopuksi Orfeus maksaa hengellään pappeudestaan : tämä on hänen täydellinen uhrautumisensa. Hänkin oli ehdottomasti pyhä Mestari, ja hän uhrasi itsensä samalla tavalla kuin Dionysoksen uhrasivat hänen Jumalansa tai samalla tavalla kuin Osiris uhrattiin. Tämä kaikki tapahtui Näkymättömässä teogoniassa, mutta myös konkreettisesti, historiallisessa todellisuudessa Sokrateen ja Kristuksen kohdalla- sen Kristuksen kohdalla, jota antiikin kristinuskossa nimitettiin Kristus-Dionysokseksi ja jota usein kuvattiin Kristus-Orfeuksena. Yllä oleva teksti auttaa meitä ymmärtämään tämän nimityksen. Orfilaisuus ja kristinuskoOlemme todenneet paljon yhtäläisyyksiä orfilaisuuden ja kristinuskon välillä. On kuitenkin hyvä palata tiettyihin kohtiin ja syventyä niihin, sillä niistä voimme löytää uudestaan sen syvän yhteyden, joka vallitsi kristinuskon ja antiikin uskontojen välillä. Mutta pääsemme myös arvioimaan orfilaisuuden voimakasta mutta vaiettua vaikutusta. Eräs silmiinpistävä yhtäläisyys on Jumalan Lapsen
kultti. Voidaankin kysyä, eikö tämä kultti ole antanut
vaikutteita Jeesuksen lapsuuden evankeliumiin. Tosin tällä seikalla
ei ole varsinaista merkitystä Kristuksen opetuksen kannalta, eikä
se myöskään esiinny Johanneksen tai Markuksen evankeliumissa.
Tämä kirja lapsuudesta on ihmeellinen ja syvällinen Luukkaan
evankeliumissa. Tietyt kohdat antavat ymmärtää, että
ne ovat naisen kertomia, erityisesti kuuntelu ja prenataalinen laulu Neitsyt
Marian etsikkopäivänä: Johannes Kastaja-lapsi havahtuu
äitinsä Elisabetin kohdussa kuullessaan Marian äänen,
kun tämä tulee tervehtimään Elisabetia. Kun Elisabet
kertoo tästä, Maria alkaa laulaa Marian ylistysvirttä ja
Luukas täsmentää jopa pari kertaa, että tämä
tapahtui raskauden kuudennella kuukaudella (Luukas I, 26-46). Ainoastaan
hyvin lähellä oleva ja asiasta hyvin kiinnostunut nainen on
voinut kertoa ja määritellä kaiken niin tarkasti kuin tässä
kertomuksessa. Kun asiaa tarkemmin harkitsee, tulee väistämättömästi
ajatelleeksi itse Mariaa. Tämä olisi siis Pyhän Neitsyen
Evankeliumi. Matteuksen mukainen Lapsuuden kirja sitä vastoin on
tarunomainen tähden, enkelten ja kolmen tietäjän ansiosta.
Samalla lailla kuin Dionysoksen lapsuudesta kerrottaessa uhrauksellinen
aspekti on myös tässä ainakin viitteellisesti läsnä,
kun kerrotaan Viattomien lasten verilöylystä; Jeesuksen oma
kuolema tosin tapahtuu vasta myöhemmin. Orfilaisuus esittelee pyhän uhrin peruskäsitteen ilmaisten
hyvin selkeästi sen ajatuksen, jota olemme tutkineet yllä, että
Maailmankaikkeus rakentuu uhrille, Jumalan antamalle täydelliselle
lahjalle. Sama toistuu myös kertomuksessa Osiriksen uhrista ja silpomisesta
palasiksi. Mutta Dionysoksen lahja on äärimmäinen, sillä
siinä on kyse Lapsen uhraamisesta. Antiikissa kuten tietysti kaikkialla
maailmassa tunnettiin lapsen kärsimys ja marttyyrius ja mietittiinkin
syvällisesti tätä hirveää todellisuutta. Huutoon:
”Missä oli Jumala, kun lapsia tuhottiin kaasukammioissa?”
vastaus kuuluu kuitenkin: Jumala oli itse lapsi, joka tuhottiin. Pyhä
uhri on täydellinen. Tätä ei sovi unohtaa. Ja ylistyslauluun
sekoittuu valitusta: Vox in Rama audita est, Raakelin ääni,
joka valittaaa lapsiaan Raamatun pienessä Raman kylässä.
Mutta tämä laulu loppuu Hallelujaan, sillä Luomisen ihme
ei siitä vähene, vaikka se voikin olla hyvin tuskallista, jopa
julmaa, ja täydellinen uhraus on Ylösnousemus. Hirveiden Titaanien
jumalanmurhasta, Dionysoksen tuhkasta syntyi Ihminen, jolla siten on jumalallista
alkuperää. Jumalassa, Olemassaolon kautta, kaikki on annettu
takaisin; täydellinen uhri on Olemassaolo, joka on tavoittamattomassa
tyhjyydessä ja joka luo Elämän. Vertailun vuoksi nousee esille kysymys: jos Jumalan lapsen kultti, pyhä
uhri ja ehtoollinen olivat olemassa jo antiikin uskonnoissa ja nimenomaan
orfilaisessa traditiossa, mikä on kristinuskon omaleimaisuus? Mikä
siinä on uutta? Mutta kristinusko toi mukanaan jotakin täydellisesti uutta. Antiikin
uskonnoissa pyhä Uhri, Jumalan piina, tapahtuu ainoastaan teogoniassa,
myytissä, siis pyhässä Näkymättömän
totuudessa; ei Dionysos eikä Osiriskaan – ei edes hartaimmin
uskoville – olleet ikinä eläneet ihmisten keskuudessa,
täällä ihmisten elävässä historiassa. Mutta
Kristus, Jumalan Poika on todellakin ollut keskuudessamme. Hän, joka
oli syntynyt ennen kaikkien aikojen alkua, Jumala, Jumalasta syntynyt,
(samalla tavalla kuin Phanes-Dionysos) tuli lihaksi ja vereksi, inkarnoitui
ihmisten keskuuteen. Hän oli todellakin lapsi, häneltä
todellakin riistettiin henki, hänet ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen
aikana. Tämä on Dionysos, joka ei ole olemassa ainoastaan taivaassa,
salaperäisessä mystisessä näyssä, vaan joka on
tullut tänne jäädäkseen meidän keskuuteemme.
Ja juuri tämä on se tavaton Hyvä Uutinen, joka saa meidät
itkemään ilosta : Dionysos on todellakin tullut keskuuteemme.
Näin täyttyi todellisuudessa se, mitä vanhat uskonnot pyhyydessään
olivat aavistaneet näkymättömyydessä. Tämä
on ilmaistu selvästi juutalaisen uskonnon Evankeliumeissa: Kristus
täytti sen, minkä profeetat ennustivat. Mutta tämä
täyttymys pätee myöskin Osiriksen ja Dionysoksen kultteihin.
Jeesus, joka ei koskaan opetuksissaan tuominnut muita uskontoja, teki
myös ne täysiksi ja saattoi päätökseen antiikin
uhraamisen kultin asettaen itsensä uhrattavan paikalle. Hän
kantoi näin Osiriksen ja Orfeuksen todellisuuden ja teki heidän
uhrinsa todelliseksi Uhraamalla Oman Pyhyytensä. Tämä vanhojen
uskontojen täyttymys – joka tänään on unohdettu
tai jota ei enää tiedosteta – oli selvää antiikin
kristinuskossa; tämä oli se Hyvä Uutinen, joka levisi kuin
tuli Egyptiin, Lähi-Itään ja sieltä vielä kauemmaksi,
Kreikkaan ja Läntiseen Maailmaan, ja tämä tapahtui ilman
sotaa tai väkivaltaa. Erityisesti Egyptiläinen kulttuuri, juutalaisuus,
orfilaisuus ja platoninen traditio valmistivat maaperän Rakkauden
sanan ja sen täydellisen lahjan hyväksi. Jo 300-luvulta lähtien
kreikkalainen teologia ja kaikki antiikin tietämys palvelivat pyhää
Sanaa ja sen uhrilahjaa. Kuten Sidoine Appolinaire, gallialainen piispa
400-luvulta sanoi: "Tänään Platonin Akatemia ylistää
Kristusta." . Orfilaisuus jatkoi kehitystään pythagoralaisen tradition välityksellä
platonilaiseen traditioon antaen syviä vaikutteita nuoreen, kehittyvään
kristinuskoon. Se jatkui sitten bysanttilaisen kristinuskon piirissä,
kuitenkin verraten kätketyllä tavalla tiettyjen ammattikuntien
veljeskunnissa, joissa platonilais-kristillinen suuntaus edelleen eli:
antiikin manuskriptien ihailijat pelastivat ja kopioivat uudestaan nämä
antiikin käsikirjoitukset. Konstantinopolin kukistumisen yhteydessä
1453 nämä traditiot piiloutuivat vaikuttaen sufismiin ja sen
mystisiin veljeskuntiin, jotka muistuttivat hyvinkin pythagoralaisia.
Nimenomaan Pythagoraan ja Platonin nimet mainitaan siinä hengellisessä
ja tieteellisessä kulttuurissa, jonka sufismi ja islamilainen mystiikka
ovat välittäneet aina meidän päiviimme saakka. Musiikilla
ja erityisesti laululla, puhtaasti platonilaisessa hengessä, oli
- ortodoksisen islamin kielloista huolimatta - suuri merkitys, kun taas
turkkilainen pyörivä Dervissien tanssi on sielujen keino mietiskellä
Ainoata. Pythagoralainen traditio on varmasti myös vaikuttanut Libanonin
druusialaiseen kulttuuriin. Mutta orfilaisuus pelastautui myös läntisiin
kristillisiin piireihin, Italiaan ja ensin Venetsiaan, missä tärkeä
uudelleenherääminen myötävaikutti Renessanssin syntymiseen.
Pian Monteverdi herättäisi henkiin tämän kiehtovan
kertomuksen, mutta nyt hiukan eri tavalla. Viitteet:1 . Katso E. Lot-Falck ”A propos du terme chaman” teoksessa Etudes mongoles et sibériennes. 8. Paris 1977. Jos haluaa dokumentaarista kirjallisuutta aiheesta, lue R. Hamayon, La Chasse à l’´àme. Société d’ethnologie , Nanterre (Paris) 1990 ja M. Eliade, Le Chamanisme et les techniques archaïques de l’extase, Paris 1951 (1968) 2. ”Et sanabitur anima mea.” Ranskalaisessa messussa on jätetty pois sana ; ”sielu” siinä sanotaan: ja minä tulen terveeksi. Ajan merkki? Espanjalaisessa messussa sitä vastoin sana on säilynyt . Messun toimittaja vastaa: ”Varjelkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis sieluasi ikuisessa elämässä”. 3. La Chasse à l’´`ame sivu 147 katso ensimmäinen viittaus. 4 . Käytämme sanaa ”ekstaasi”, termi jota käytetään henkisessä ja kokemuksellisessa traditiossa eikä niinkään sanaa ”enstaasi” (M. Eliade) tai ”transsi” (G. Rouget, R. Hamayon) joista puuttuu henkinen ulottuvuus. Todellisessa ekstaasissa saavutetaan paljon syvempiä tietoisuuden tasoja kuin mihin transsi yltää. 5. Katso J Leclantin tekstejä pyramideista, kausijulkaisussa Les
Annales du Collège de France, Paris 1980-1989 sekä M.E.Colin
”Simone Weil et l’Egypte”, sarjassa Cahiers Simone Weil
7 no. 2 1984 sivut 152-173. 7. F. Vian Les Argonautiques orphiques, Paris (Les Belles Lettres) 1997, F. Vian ja E, Delage Argonautiques , Paris (Les Belles Lettres), 3 vol, 1974-1993 8. Katso I. Reznikoff , The Orphic and sound dimension in the Kalevala, esitelmässä Kalevala et traditions orales du monde, joka pidettiin CNRS, Pariisissa 1985, J Fernandez-Vest éd. Paris (CNRS) 1980, sivut 253-266. 9. Katso W Guthrie teoksessa Orpheus and greek religion Lontoo 1952 huomautus 2 sivulla 89) sekä R. Sorel, Les Cosmogonies greques, Paris (PUF), 1994. 10. Punontakoriste on kuvio, jossa hyvin tarkasti asetellaan viivoja ristiin niin että ne joko alittavat tai ylittävät toisiansa. Se on näkyvän ja näkymättömän kudos, päivän ja yön kudos. Katso esimerkiksi Lindisfarne kirjaa British Libraryssa Lontoossa. 11. Orfilainen Dioysos ja siihen liittyvä kultti ovat käsitteeltään aivan erilaiset kuin bacchuslainen orginen Dionysoksen kultti, joka kehittyi Dionysoksen ylösnousemuksen kultista ja Dionysoksen paluusta takaisin elämään. Juhlien tätä se samalla vieraantui alkuperäisestä henkisestä traditiosta ja päättyi aivan vastakohtaiseen ajatuskulkuun. 12. Jean Herbert, L’Enseignement de Ramakrishna, sarjassa Spiritualités vivantes, Albin Michel, Paris 1972 (opetus 1514, sivu 511) 13. Katso E. Herbine ja M-C Busnel L’Aube des sens, Stock, Paris, 1981 14. Katso I. Reznikoff Les Fondements de la Thérapie par le son,
Albin Michel, Paris, 2002. 16. Että Eurydike olisi Orfeuksen itsensä toinen puoli tulee myös ilmi vastaavanlaisissa myyteissä esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaaneilla, joille seuraavat seikat olivat kiellettyjä: sisko-veli suhde, kahden kaksoisveljen suhde ja katsominen peiliin ja varmasi myöskin myytissä jossa Dionysos-lapsi leikkii kaksinaisuuden kanssa.
18. Sidoine Appollinaire ; Lettres, Livre IX, 9, 13 (à Faustus), teksti ja käännös A. Loyen, Paris (Les Belles Lettres), 1970 19. Katso Louis Massignon, Parole Donnée, Paris 1962. Louis Massignon
oli eräs suurimmista mystikoista viime vuosisadalla (1883-1962). Täydentävä bibliografia:Dionysos mis à mort, M. Detienne. Paris 1980 L’écriture d’Orphée, M. Detienne. Paris 1989 Orphée ou l’initiation mystique, S Jacquemard, J Brosse.
Paris 1998 Poèmes magiques et cosmologiques, Orphée, L. Brisson éd. Paris, 1993 Orphée, Hymnes et discourse sacrés, esittäminen ja käännös J. Lacarrière, Paris (Imprimerie Nat.), 1995 La Prière. Les Hymnes d’Orphée, P. Charvet, Paris, 1995 The Orphic Poems, Orphée trad. M West, Oxford, 1983 “La transcendence, le corps et l’icone dans les fondements de l’art sacré et de la liturgie”, I. Reznikoff teoksessa Actes du Colloque Nicée II, 787-1987, Paris, Collège de France, 1986, F Boespflug et N. Lossky éd., Paris (Cerf), 1987
|