YLISTYS JÄLLEEN KUNNIAAN
Professori Iegor Reznikoffin haastattelu
( Suomennos julkaistu alunperin: Kriittinen katsaus 3-4/1994)
Suomennos Kaarina Vartia
Ei ole olemassa hengellisyyttä ilman ylistystä. Ja uskon,
että saattamalla
ylistyksen jälleen eloon voi elvyttää hengellisen tradition.
Minun tavoitteeni
on auttaa jokaista antamalla peruselementit ja alkusysäys, jotta
hän voisi alkaa
laulaa yksin, ulkona, ylistää maan ja taivaan välissä
tämän luomakunnan ihanuutta.
Tai hiljaa kotonaan lausua joitakin tavuja, joihin sanotaan koko maailmankaikeuden
sisältyvän.
Teidät tunnetaan tutkimustyöstänne pyhän laulun
parissa. Miten kiinnostuitte
siitä?
- Mitä tulee musiikkiin, ennen kuin puhumme pyhästä
laulusta, minulla on vankka klassinen koulutus, mutta ei laulussa. Minun
perusinstrumenttini oli piano. Olen myös opiskellut teoriaa, säveltämistä,
mutta en ollenkaan laulua konservatoriossa tai muussa oppilaitoksessa,
ja sanoisin tänä päivänä, onnekseni en. Toisaalta
muistan laulaneeni aina ja näen itseni laulamassa kaksivuotiaana.
Kuitenkin olen syvästi paneutunut lauluun vasta vuodesta 1970 alkaen.
Mitä on pyhä laulu, mitä todella on pyhä laulu?
Ja jos pyhää on se, mikä on todellisessa suhteessa näkymättömän
hengen maailmaan, taivaalliseen maailmaan, niin mikä on se laulu,
joka sallii tällaisen suhteen. Se on ilmiselvästi sidoksissa
pyhän taiteen käsitteeseen yleisesti ottaen. Uskonnollinen
taide on taidetta, jonka aihe on uskonnollinen ja sen tekniikka ja työtapa
on samanlainen kuin tekijän ei-uskonnol-lisissa teoksissa. Ottakaamme
esimerkkinä Tintoretton Venetsiassa oleva maalaus
Ristiinnaulitseminen. Se on erinomainen maalaus. Mitä enemmän
sitä katselee, sitä enemmän aihe, rakenne, maalarin taito
ja sen kauneus tempaa mukaansa tunteitten ja ajatusten maailmaan. Ikonin
tarkoitus päinvastoin on saattaa tarkkailijansa, mietiskelijänsä
ensin itseensä, sitten sisäisen hiljaisuuden syvään
rukoukseen.
Voiko sanoa, että ikoni saavuttaa tavoitteensa, koska henkilö,
joka on sen
maalannut, on itse tässä tilassa?
Jos hän on siinä tilassa, sen parempi. Mutta tekijästä
ei ole kysymys. On kysymys pyhän taiteen traditiosta, hengillisestä
taiteesta, joka ulottuu antiikin aikaan. Sen takana on vankka tieto.
Samoin kuin on ollut korkean tason hengellistä opetusta, on ollut
myös pyhän taiteen syvällistä opetusta. Ja lauluun
palataksemme kysymys kuuluu: miten ihminen, joka laulaa tai ottaa vastaan
äänen, voidaan johdattaa juuri tämän äänen
kautta syvään tietoisuuden tilaan, jossa voi toimia mysteeri,
jolla on suhde näkymättömään? Se ei ole ollenkaan
itsestään selvää. Esimerkiksi Mozartin messu on
uskonnollista taidetta, ei pyhää taidetta. Tottakai Mozartin
nerokkuus tekee siitä usein hyvin kaunista. Mutta se ei ole pyhää
taidetta siinä mielessä, ettei sen ole tarkoitettukaan saavan
ihmisiä rukouksen tilaan, niin kuin on pyhän laulun laita
ahtaassa merkityksessä. Ja sama pätee Bachiin.
On totta, että suuren muusikon taide vie ajoittain rukouksen hetkiin.
Mutta heti kun viola da gamba alkaa soida, kuoro alkaa laulaa ja me
sen mukana, ottaa musiikki oikeutensa ja vie meidät uudelleen tunteitten,
unelmien, ajatusten maailmaan ja rukous on hävinnyt. Tämä
ei ole pyhän laulun rakenne ja erilainen on tavoitekin, joka Bachille
on ensi sijassa suuri taideteos. Antiikissa se ymmärrettiin hyvin:
siitä yleisesti ottaen antiikin taiteen koruttomuus, paitsi ehkä
rappion aikakausina.
Miten löysitte tämän antiikin pyhän laulun?
- Maalauksen kuten myös kuvanveiston etuna on se, että se
voidaan nähdä. Tosin monet seikat ovat joutuneet unohduksiin,
niin kuin joittenkin värien ja pronssien
salaisuus, minkä lisäksi paljon teoksia on hukkunut. Laulun
suhteen on sitäkin
vaikeampaa, sillä antiikin traditiosta ei ole muistiinpanoja. Lännessä
on kristillisen laulun traditiota ennen kaikkea IV vuosisadalta IX vuosisadalle,
mutta se on kadonnut aikoja sitten. Onneksi on olemassa IX vuosisadalta
alkaen käsikirjoituksia. Mutta klassinen länsimainen musiikkikoulutus
voi esittää niitä vain omalla koulutuspoh-jallaan, joka
on pianistinen - laulua, oopperaa, lyriikkaa, jolla ei ole mitään
tekemistä tuhatviisisataa vuotta sitten eläneen gaullien laulun
kanssa. On kuin yrittäisi tulkita islamilaista rukoukseen kutsua
tai intialaista ragaa pianolla soitettuna. Kuitenkin näin on tehty
XIX vuosisadan lopulla nimittämällä sitä gregoriaaniseksi
lauluksi. Näin XIX vuosisadan käsitteistö ja tyyli sovellettiin
XI vuosisadan käsikirjoituksiin.
Epäilemättä tuohon aikaan oli vaikea tehdä toisin.
Niinpä on pakko lähestyä pyhää laulua muistuttavia
traditioita, vielä eläviä suullisia traditioita.
Mitkä traditiot teitä kiinnostavat?
- Lähinnä tietysti Idän kristittyjen kirkkojen traditiot.
Kreikassa oli vielä 30 vuotta sitten huomattavia laulun taitajia,
suuren laulun mestareita, Turkissa, Irakissa ja Syyriassa syyriankristittyjen
traditio. Ne ovat nykyisin vaikeuksissa eläviä yhteisöjä
kuten koptilainen kirkkokin. Mutta on mentävä kauemmaksi,
sillä antiikin laulu on modaalista. Moodi on määrätyn
psyko-fysiologisen tilan äänellinen heijastus: ilon, ikävän,
epätoivon, rauhan,riemun, rohkeuden. Jokaisella tilalla on luonteenomainen
äänen sointi, oma äänen sävelkulku, joka antaa
moodille sen soinnillisen perustan. Sitä ymmärtääkseen
on paneuduttava Iranin hengellisen musiikin oppineeseen traditioon tai
Intian klassisen musiikin traditioon. Mutta Afrikan pygmit ja Amazonin
metsien intiaanit voivat myös suuresti opettaa meitä, sillä
he ovat säilyttäneet soinnillisen suhteen näkymättömään
maailmaan. Haluan sanoa, että kristittyjen pappiemme kannattaisi
ottaa oppia heiltä ymmärtääkseen, mikä on suhde
näkymättömään - ennen kaikkea äänen
avulla, sillä tämä taito elää vahvana näissä
väestöryhmissä.
On kuitenkin välttämätöntä palata takaisin
Euroopan maaseudulle. Ranskassa saattoi 60-70 vuotta sitten kuulla antiikin
sävelkululla laulettuja erinomaisia lauluja. Nykypäivänä
Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, ehkä joissain Sveitsin syrjäkulmilla
tai Pohjois-Irlannissa, missä porvarillinen kaupunkikulttuuri ei
ole täysin syrjäyttänyt maaseutukulttuuria, on voitu
säilyttää antiikin sävelkulku, tapa laulaa muinaisten
aikojen suullisen tradition tapaan. On siis kyseessä kuuntelun,
vertailun ja ymmärtämisen prosessi, joka perustuu viime kädessä
IX, X ja XI vuosisadan neumeilla merkittyihin käsikirjoituksiin,
jolloin näitä voidaan lähestyä uudenlaisella kuuntelulla
ja siis uusin mahdollisuuksin.
Neumit ovat merkkejä, jotka osoittavat äänen liikkeen,
korukuviot ja sävelvoiman vaihtelun. Näitä merkkejä
voi ymmärtää vain korvan kautta. Standardi länsimainen
musiikkikoulutus ei anna siihen mahdollisuutta. Neumien äänimaailma
on aivan erilainen. Sen suhde kehoon, kuunteluun, tietoisuuteen on verrattomasti
hienompi, kekseliäämpi. Se voi johtaa eri moodien täsmälliseen
ilmaisuun ja sitä kautta todellisempaan suhteeseen näkymättömän
kanssa, mietiskelyyn.
On myös ymmärrettävä, miksi ääni antaa
tämän mahdollisuuden, miksi laulu on
olennainen käytäntö kaikissa perinteissä. Liturgia
toimii vieläpä ilman temppeliä maan ja taivaan välissä,
ilman kuvaa, ilman palavaa valoa, ilman suitsukkeita, mutta aina on
oleva sana, laulu. Se on ihmisen syvä suhde luomiseen ja mysteeriin
ennen hiljaisuutta. Ennen todellisen hiljaisuuden saavuttamista on kaikki
tämä taide, ennen kaikkea äänellinen, mikä
auttaa syvän tietoisuuden tilaan pääsemistä. Tämä
osa työstä koskee äänen valtaa, sen fyysisiä
ja psyykkisiä ulotttuvuuksia.
Työtä on siis tehtävä monella tasolla. Miten
aloititte?
- Tämän työn alkusysäyksenä on vahva kokemus.
Vuoden 1970 alkukesällä olin läsnä
Vézelayssa mahtavan kukkulan alarinteessä sijaitsevassa
kappelissa eräässä ensimmäisistä ranskankielisistä
messuista, jotka siellä järjestettiin. Tässä erinomaisessa
paikassa, ehkä kauneimmassa romaanisessa basilikassa, yhdessä
kymmenestä kauneimmasta kirkosta mitä on olemassa, kuulin
messun, joka oli surkea. Toimitus oli niin säälittävä,
niin mitäänsanomaton laulun ja kaiken muunkin puolesta, että
poistuin sieltä järkyttyneenä ja sanoin itselleni: tämä
ei ole mahdollista, täytyy yrittää tehdä jotain.
Minun on mahdoton hyväksyä, että pyhän taiteen läntinen
kristillinen perinne - eikä se ole ainoa nykyisin - on pudonnut
tälle mitättömyyden tasolle. Ymmärsin silloin, että
on välttämättä opiskeltava vielä elossa olevia
perinteitä, kuten olen muistuttanut aikaisemmin. Ja sen jälkeen
tutkittava äänen vaikutusta, sen voimaa, itse havainnon tärkeyttä
ja siis äänen ja ruumiin suhdetta, ääntä ja
tietoisuutta.
Aineellinen ruumis on meillä vuosisatojen kuluessa erotetttu henkisyydestä.
Pyhässä taiteessa koko ihminen, keho ja tietoisuus avautuu
- yrittää avautua kokonai-suudessaan mysteerille. Äänen
tehtävä on siinä erittäin syvällinen. Muinoin
oli äänien ja ihmisäänen tunteminen ylivoimaista
nykyiseen verrattuna.En kuulu niihin, jotka yliarvioivat järjestelmällisesti
antiikin tietämystä. On alueita, joista tiedämme suunnattomasti
enemmän kuin siihen aikaan.
Mutta oli toisia alueita missä tietoisuus oli meidän tietoamme
syvempi, nimenomaan henkisyyden ja pyhän teiteen alueella. Sen
näkee Egyptin taiteessa, Ateenan Parthenonissa tai muissa antiikin
sivilisaatioissa. Ja äänen aluella antiikin ymmärrys
oli huomattava, varmaan meitä parempi. Sillä siihen aikaan
traditio oli suullinen ts. kuuntelu ja äänen havainnointi
oli erittäin tarkkaa.
Jouduin siis työskentelemään tarkan havaitsemisen parissa
ja antiikin laulun tutkiminen johdatti minut ääniterapiaan.
Olen työskennellyt monilla alueilla , mutta minulla ei ole koskaan
ollut vetoa lääketieteen tai terapian alueelle. Kuitenkin
ryhmissä työskennellessäni – olen opettanut 1976
lähtien – olen joskus havainnut hämmästyttäviä
ilmiöitä. Jotkut henkilöt, jotka eivät kuulleet
alkoivat kuulla, lukkiutuneet aivot alkoivat avautua jne.
Vuodesta 1980 alkaen aloin tehdä ääniterapiaa. En musiikkiterapiaa,
mikä on eri
asia ja mitä psykoanalyytikot käyttävät apuna analyysissään.
Mutta on selvää, että ennen kuin puhuu musiikista, täytyy
perehtyä siihen miten ääni vaikuttaa ruumiiseen ja tietoisuuteen,
miten pitkä O ja pitkä hiljainen A ääniaallon tunnistamiseen.
Olen vahvasti sitouttunut tähän terapiaan ja työskennellyt
mm. tri Gardeyn ja erään huomattavan ryhmän kanssa MAS
Keskuksessa Lourdessa aivovammaisten parissa. On vaikuttavaa olla 30-40
vammaisen edessä: he eivät puhu, monel kuolaavat, ovat levoltomia,
jotkut liikkuvat hyppien, toiset ovat lyyhistyneet pyörätuoliinsa.
Pienen ryhmän kanssa - sekä oppilaita että hoitajia -
lauletaan perusääniä pitkään ja syvään
5-10 minuuttia, niin että keho resonoi luonnollisesti ja että
ääniaalto on homogeeninen. Sitten lauletaan muutamia intervalleja,
ehkä pieni laulu antiikin täsmällisessä hengessä.
Ja mitä seuraa? Kolmikymmellvuotias vammai-
nen, joka ei ole koskaan puhunut sanoo yhtäkkiä: äiti.
hänestä huolehtivat tietävät, etteivät edes
hänen vanhempansa ole tätä koskaan kuulleet. Tällöin
tulee mieleen, olisiko hän ehkä sanonut äiti oikeaan
aikaan, jos hänelle olisi tarjottu ääniä ja lauluja
silloin kun hän oli aivan pieni. Toinen esimerkki: samassa ryhmässä,
samassa ääni-istunnossa syvästi vammainen, joka istuu
nojatuolissa eikä ole koskaan elämässään noussut.
Hän liikuttaa yhtäkkiä pikkusormeaan - sillä hänkään
ei puhu ja hänen hoitajansa ymmärtävät, että
hän tahtoo nousta. Häntä autetaan ja hän nousee,
vieläpä ottaa muutaman askeleen ensimmäistä kertaa
eläessään. Se tuntuu ihmeeltä, mutta jos
ymmärtää äänen vaikutuksen tietoisuuteen voi
selittää tapahtuneen. Antiikilla oli tämä tieto,
se sanoo jatkuvasti: tietoisuus on soinnillinen. Terapiatyöskentely
on auttanut minua ymmärtämään paljon syvemmin äänen
ja tietoisuuden suhdetta.
Ja tunnette, että tässä on jotain mikä koskee juuri
pyhää taidetta. Pyhässä taiteessa on jotain mikä
koskettaa tietoisuuden syvimpiä perusteita: nouse ja kävele.
Onko tutkimuksessanne ollut joku hetki, jolloin olette tuntenut löytäneenne
avaimen antiikin taiteeseen?
Kuten sanoin, aloitin työni lähestymällä vielä
elossa olevia perinteitä, mutta lähestyin niitä läntisen
koulutukseni avulla. Tottakai, sillä muuta minulla ei ollut. Lähestyin
avoimin mielin ja opiskellessani Iranin ja Turkin tai Intian mestareiden
kanssa se tapahtui aina rakkauden ja henkisen veljeyden ilmapiirissä.
Huomasin kuitenkin läntisen koulutukseni olevan esteeenä sekä
henkisessä että musiikillisessa mielessä. Ja päätin
lopettaa pianon soiton. Siihen aikaan annoin ajoittain yksityiskonsertteja
ja lauloin joskus kuoroissa. Päätin lopettaa kaiken tuon,
vieläpä länsimaisen musiikin kuutelemisen, kaiken kuuntelemisen,
paitsi ehkä kellojen äänen, soittimen yhden kielen resonanssin
kuuntelemisen. Hyvin harvoin kuuntelin antiikin tradition
lauluja, jotka eivät olleet saaneet länsimaisia vaikutteita.
Jatkoin tätä 9 kuukautta ja oli kuin harso olisi hajonnut.
Aloin kuulla intervallienl pienet hienoudet, pienet joustot sävelkulussa,
pienet erot äänenvärissä. Sinä hetkenä
ymmärsin mitä on tasasointu antiikin mielessä ja pystyin
sisältä päin oivaltamaan moodin käsitteen. Samoin
sisäisellä kuuntelulla olen voinut työskennellä
mainittujen musiikki- ja laulutraditioiden parissa.
Hyvin tärkeätä on ollut laulaa rakennuksissa, antiikin
temppeleissä, joissa on sama kaikupohja kuin tuhat vuotta sitten.
Ne soivat tänä päivänä niin kuin ovat soineet
niitten äänellä, jotka silloin lauloivat. Antiikin sävelasteikot
perustuvat resonanssin lakeihin, luonnolliseen tasasointuun. On mahtavaa
oppia laulamaan tällaisissa rakenlluksissa, saada ne soimaan niin
kuin ne luonnostaan soivat. Tämä on yksi avain antiikin taiteeseen.
Jos laulatte resonanssissa koko rakennus soi. Vieläpä tottumaton
korva tuntee, että sointi on oikea. Mutta se on vaikeata, sinne
ei tulla pelkästään laulamaan niin kuin muualla lauletaan.
Romaaniset kirkot on rakennettu juuri soinnin laadun huomioiden ja jotkut
niistä – erityisesti Thoronet Provanssissa - ovat sointuvuuden
ihmeitä. Kuitenkaan niissä toimivat yhtyeet eivät tiedä
tästä mahdollisuudesta. Ja koska eivät osaa käyttää
resonanssia hyväkseen, toivovat että lukuisa yleisö vaimentaisi
sitä vähän.
Tämä paikan resonanssin tärkeys arveluttaa minua, kun
ajattelen erämaata!
Tiloissa, jotka eivät soi - ja työskentelen mm. Suomen puukirkoissa,
missä resonanssi on vaimea verrattuna kivikirkkoihin - sisäinen
tarkkuus on vielä tärkeämpää, sillä rakennuksen
resonanssi ei auta teitä. Erämaassa sisäinen tarkkuus
on vielä oleellisempaa, koska ei ole mitään muuta tukea.
Tunnette itsenne alastomiksi, mikä ei muuten pidä paikkaansa,
vain äänen kannalta. Erämaassa on pysyvä hiljaisuus
mikä on välttämätöntä ja mikä on
kaiken syvän kuuntelemisen alku.
Opetatte varmaankin paljon?
Opetan Pariisin X yliopistossa filosofian osastossa, missä aihettamme
koskeva luentosarja on nimeltään Antiikin taiteen ja musiikin
henki. Muutoin opetan konservatorioissa; Moskovan ja tästä
vuodesta alkaen Pietarin konservatoriossa, joissa opetan myös Venäjän
vanhan kirkon laulua, antiikin tapaan. Vaikka vanhaa traditiota onkin,
suuri yksiääninen laulu on kadonnut ja kuorot laulavat modernilla
tavalla. Kyseessä on siis pyhän laulun todellisen tradition
palauttaminen.
Ranskassa minulla on useita kursseja ja työharjoitteluja varsinkin
Lyonissa, missä minulla on ollut säännöllinen kurssi
jo kymmenen vuoden ajan. Lyon oli laulun pääkaupunki. On olemassa
V vuosisadan käsikirjoiltuksia, jotka kertovat antiikin kristillisestä
laulusta Lyonissa.
Puhun mieluummin antiikin kristillisestä laulusta kuin gregoriaanisesta
laulusta, joka tuo mieleen XIX vuosisadan lopun luostarin ja sepitetyn
akateemisen kirkkolaulun. Tuo lauluhan on syntynyt katolisen kirkon
roomalaisista vaikutteista, mutta laulu ei tule alkuaan Roomasta vaan
koko läntisen kristikunnan piiristä, erityisesti Galliasta.
Sitäpaitsi se ei ollut pelkästään luostarilaulua,
päinvastoin. Sitä lauloi koko kristikunta, naiset, lapset,
miehet työtä tehdessään. Nämä olivat suuren
suullisen tradition maita, missä laulettiin koko ajan. IV ja V
vuosisadalta tunnetaan tekstin kirjoittajia, jotka puhuvat pitkistä
halleluujoista. Niitä laulettiin viinipelloilla ja sadonkorjuussa,
rannoilla, Rhonen rannoilla erityisesti... pyhät naiset lauloivat,
Pyhä Genevieve lauloi veneessä. Koko kansa lauloi Kristuksen
ylistystä. IV, V ja VI vuosisadalla, jolloin laulu, liturgia, pyhä
taide muotoutuivat, luostarilaitosta nykyisessä laajemmassa mielessä
ei vielä ollut. Ja suuri laulu kuului ennemmin tärkeille piispakunnille
kuin syrjään vetäytyneille munkkiryhmille. Tapa laulaa
nimenomaan kuorossa niin kuin tapahtuu "gregoriaanisessa"
laulussa on myöskin XIX vuosisadan keksintöä. On ensiarvoisen
tärkeätä elvyttää yksinlaulu, ihmisen lau-
lu yksin ja vapaana maan ja taivaan herralle. Idän kristinuskossa
voitte vielä kuulla solistin laulavan messussa. Antiikin repertuaarissa
olen löytänyt hallelujan, joka kestää kymmenen minuuttia.
Sen voi laulaa vain solisti kun ottaa huomioon ainutkertaisen, keskeytymättömän
sävelkulun. Voitte kuvitella mikä liturgia,
mika usko moisen hallelujan myötä!
Lännen kristillinen taide, liturgia ja laulu muotoutuvat pääasiallisesti
IV vuosisadalta VI vuosisadan loppuun mennessä. Nämä
ovat henkisellä alueella intensiivisiä vuosisatoja. Silloin
kirkko tulee päivänvaloon ja kaikki osallistuvat siihen. Vallitsee
tavaton vitaalisuus. Kaikissa mahdollisissa tilanteissa lauletaan: tässä
on gregoriaanisuuden todellinen alku. Tietysti oli myös laulun
mestareita ja muutamia lauluja sai laulaa vain pappi tai jopa vain piispa.
Glorian esimerkiksi sai laulaa vain piispa, siinä määrin
pyhänä laulua pidettiin. Kun piispa ei ollut paikalla, hänen
piti antaa papille erityinen lupa laulamiseen. Tuona aikana taide ja
ylistys olivat tavattoman eläviä. XIX vuosisata on painanut
leimansa meihin niin vahvasti, että on pakko tehdä tutkimustyötä
laulun historian ja sosiologian parissa ymmärtääkseen
tämän. Näillä alueilla siis olen tehnyt paljon työtä.
Ovatko nykyajan kirkot ja luostarit kiinnostuneita työstänne?
Minulla on paljon yhteyksiä luostareihin. Mutta ne aiheuttavat
perustavanlaatuisia
kysymyksiä, joiden yli on vaikea päästä. Sillä
syvä mietiskelevä suhde ääneen
muuttaa määrätyllä lailla koko elämän.
Se asettaa monia asioita kyseenalaiseksi. Joka kerta kun olen ollut
jossain luostarissa, jotkut halusivat työskennellä tässä
mielessä, toiset pelkäsivät, koska se häiritsi varsinkin
niitä, jotka olivat vastuussa laulusta ja musiikista ja joiden
tuotokset kuitenkin olivat niin keskinkertaisia. Mutta se ottaa myös
uudelleen esiin mietiskelyelämän peruselementit. Luostareissa
rukouksen ja hellittämättömän mietiskelyn perinteet
ovat tyystin hävinneet, vieläpä nykyisin jääneet
vaille ymmärrystä tai niitä karsastetaan. Pariisissa
eräässä seurakuntakirkossa reaktio on ollut samantapainen:
hyvin nopeasti eräs ryhmä, joka kunnostautui järjestämällä
erilaista toimintaa, teki kaikkensa häätääkseen
minut, sitä paitsi vastoin papin mielipidettä. Ja eräässä
toisessa kirkossa, tällä kertaa ortodoksisessa, tapahtui samoin.
Mutta tällaiset ryhmät ovat hyvin voimakkaita, luonnollisesti
heillä on ansionsa. Se on ajan henki. Minulle vakuutetaan kuitenkin,
että muutosta tapahtuu.
Myös antroposofit ovat kutsuneet minut luokseen. Olen laulanut,
olen puhunut ja se sai aikaan vallankumouksen. Jotkut halusivat työskennellä
minun tavallani sanoen, että se oli juuri Steinerin tapa, toiset
halusivat jatkaa pianon kanssa. Syntyi
konflikti ja päätettiin, että asiaan ei enää
palata. Pahoittelen sitä, tottakai. Sillä luonnollisen resonanssin
ja harmonian käsite tiukassa mielessä ja harmoniaan ja sopusointuun
perustuva ihmiskäsitys pitäisi olla ennen muuta heidän
asiansa. Mutta aina on esteenä pianoon pohjaava musiikkikoulutus.
Toisin on ollut Lanza del Vaston Arche Kommuunissa. Minulla oli kunnia
ja ilo
saada Lanza oppilaakseni. Mutta hän olikin taiteen mestari. Yhteisöön
kuului
erityisesti talonpoikia niin kuin silloinkin kun laulettiin hallelujaa
pelloilla V vuosisadan Galliassa, Espanjassa ja Italiassa. On selvää,
että pianolle tai uruille perustuva musiikkikulttuuri ei heitä
kiinnosta.
Kuvatakseni kuitenkin paremmin työni ulottuvuutta, eräs Solesmesin
luostarin
munkki, Dom Cardine, sanoi tästä menettelytavasta: "Näin
voidaan laulaa aikaisintaan 20 vuoden päästä". Tämä
tapahitui vuonna 1975. Mutta suuri intialainen, hiljattain kuollut muusikko
Nageswara Rao näki epäilemättä selvemmin, että
tämän tapainen lähestymistapa on täysin XIX ja meidän
vuosisatamme, siis pianosivilisaation ja tänä päivänä
myös metelin ja syntetisaattorisivilisaation vastainen. Tavallaan
tämä on kohta alkavan vuosisadan ekologinen kysymys.
Ettekö käytä koskaan musiikki-instrumentteja?
Tavallisesti en. Suhteetssa jumalaan ei saa olla välittäjää.
Instrumentti voi juuri ja juuri tukea laulua jos se on todella tarpeen.
Intiassa tampura vain tukee laulua. Mutta temppelissä jumalanpalveluksessa
sitä ei käytetä. Ei myöskään Koraanin
laulussa. Urkujen käyttöönotto on ilman muuta kerettiläistä
antiikin kristillisyydestä nähtynä. Se on katastrofi,
koska pian kukaan ei enää laula. Nojaudutaan urkujen varaan.
Lännessä laulamisen väheneminen johtuu paljolti urkujen
mukanaolosta. Tämä uskonnollisen musiikin tulva, joka on tietysti
kaunista, tempaa mukaansa nimenomaan kauneudellaan ja musiikkitaiteellaan.
Gregoriaaninen laulaminen urkujen säestyksellä on epäilemättä
XIX vuosisadan tuotetta. Sitä vastoin kirkko, tempeli, kun se resonoi
ihmiskehon kanssa, se on ylistyksen instrumentti.
Puhutte usein ylistyslaulusta ja aiotte perustaa Ylistyksen koulun?
Koko tässä työssä pitää olla hyvin kurinalainen
tieteellinen, arkeologinen
pohja. Mutta minulle ei ole oleellista arkeologia, vaan ylistys. Ylistyksen
henkiin herättäminen! Kerroin teille missä määrin
olin tyrmistynyt vuonna 1970 Vezelayssa kuulemani liturgian rumuudesta.
Tässä juuri on yksi suurimpia syitä katolisuudesta ja
kristinuskosta vieraantumiseen: liturgian rumuus, joka kulkee käsi
kädessä sen kanssa, että on menetetty suhde näkymättömään
maailmaan ja siten kaikkeen taiteeseen ja rituaaliin. Tavoitteeni on
herättää henkiin ylistys laulussa, mutta myös arkkitehtuurissa,
maalauksessa, kaikissa taiteissa, jotka ovat yhteydessä liturgiaan,
nimenomaan ylistykseen. Mutta on seurattava antiikin pyhän taiteen
oppia, sen täsmällisyyden, oikeellisuuden, resonanssin ja
sisäisyyden vaatimuksessa. Kun näkee mitä ovat olleet
kirkkomme, romaaniset tai goottilaiset, mitä on ollut laulu, ikonit,
miniatyyrit - ja kun näkee nyt tämän putoamisen seuraukset
ja modernin maailman vaikeasti vastustettavan lumon! Saada ylistys jälleen
elämään, sitä minä haluan kaikesta sydämestäni.
En usko, että on olemassa suurta henkisyyttä ilman ylistystä,
ilman suurta ylistystä. Ja uskon, että ylistyksen henkiinherättäminen
ja messun elävöittäminen saavat hengellisen tradition
uudelleen eloon.
Meitä on myös kehoitettu perustamaan yhdistys, Ylistyksen
koulu. Sen tarkoitus
ilmenee sen nimestä. Niin kuin kursseilla: vetää jokainen
mukaan, antaa hänelle
peruselementit, into, että hän voi lähteä ulos laulamaan
yksin, ylistää maan ja taivaan välissä tämän
luomakunnan ihmettä tai kotonaan hiljaisuudessa lähettää
ilmoille joitakin tavuja, joihin sisältyy koko maailmankaikkeus.
Artikkeli on alunperin julkaistu Terre de ciel -lehdessä, Lyon
huhtikuu 1994.
Takaisin kirjastoon