YLISTYS JÄLLEEN KUNNIAAN


Professori Iegor Reznikoffin haastattelu
( Suomennos julkaistu alunperin: Kriittinen katsaus 3-4/1994)
Suomennos Kaarina Vartia

Ei ole olemassa hengellisyyttä ilman ylistystä. Ja uskon, että saattamalla
ylistyksen jälleen eloon voi elvyttää hengellisen tradition. Minun tavoitteeni
on auttaa jokaista antamalla peruselementit ja alkusysäys, jotta hän voisi alkaa
laulaa yksin, ulkona, ylistää maan ja taivaan välissä tämän luomakunnan ihanuutta.
Tai hiljaa kotonaan lausua joitakin tavuja, joihin sanotaan koko maailmankaikeuden sisältyvän.

Teidät tunnetaan tutkimustyöstänne pyhän laulun parissa. Miten kiinnostuitte
siitä?

- Mitä tulee musiikkiin, ennen kuin puhumme pyhästä laulusta, minulla on vankka klassinen koulutus, mutta ei laulussa. Minun perusinstrumenttini oli piano. Olen myös opiskellut teoriaa, säveltämistä, mutta en ollenkaan laulua konservatoriossa tai muussa oppilaitoksessa, ja sanoisin tänä päivänä, onnekseni en. Toisaalta muistan laulaneeni aina ja näen itseni laulamassa kaksivuotiaana. Kuitenkin olen syvästi paneutunut lauluun vasta vuodesta 1970 alkaen.
Mitä on pyhä laulu, mitä todella on pyhä laulu? Ja jos pyhää on se, mikä on todellisessa suhteessa näkymättömän hengen maailmaan, taivaalliseen maailmaan, niin mikä on se laulu, joka sallii tällaisen suhteen. Se on ilmiselvästi sidoksissa pyhän taiteen käsitteeseen yleisesti ottaen. Uskonnollinen taide on taidetta, jonka aihe on uskonnollinen ja sen tekniikka ja työtapa on samanlainen kuin tekijän ei-uskonnol-lisissa teoksissa. Ottakaamme esimerkkinä Tintoretton Venetsiassa oleva maalaus
Ristiinnaulitseminen. Se on erinomainen maalaus. Mitä enemmän sitä katselee, sitä enemmän aihe, rakenne, maalarin taito ja sen kauneus tempaa mukaansa tunteitten ja ajatusten maailmaan. Ikonin tarkoitus päinvastoin on saattaa tarkkailijansa, mietiskelijänsä ensin itseensä, sitten sisäisen hiljaisuuden syvään rukoukseen.

Voiko sanoa, että ikoni saavuttaa tavoitteensa, koska henkilö, joka on sen
maalannut, on itse tässä tilassa?

Jos hän on siinä tilassa, sen parempi. Mutta tekijästä ei ole kysymys. On kysymys pyhän taiteen traditiosta, hengillisestä taiteesta, joka ulottuu antiikin aikaan. Sen takana on vankka tieto. Samoin kuin on ollut korkean tason hengellistä opetusta, on ollut myös pyhän taiteen syvällistä opetusta. Ja lauluun palataksemme kysymys kuuluu: miten ihminen, joka laulaa tai ottaa vastaan äänen, voidaan johdattaa juuri tämän äänen kautta syvään tietoisuuden tilaan, jossa voi toimia mysteeri, jolla on suhde näkymättömään? Se ei ole ollenkaan itsestään selvää. Esimerkiksi Mozartin messu on uskonnollista taidetta, ei pyhää taidetta. Tottakai Mozartin nerokkuus tekee siitä usein hyvin kaunista. Mutta se ei ole pyhää taidetta siinä mielessä, ettei sen ole tarkoitettukaan saavan ihmisiä rukouksen tilaan, niin kuin on pyhän laulun laita ahtaassa merkityksessä. Ja sama pätee Bachiin.
On totta, että suuren muusikon taide vie ajoittain rukouksen hetkiin. Mutta heti kun viola da gamba alkaa soida, kuoro alkaa laulaa ja me sen mukana, ottaa musiikki oikeutensa ja vie meidät uudelleen tunteitten, unelmien, ajatusten maailmaan ja rukous on hävinnyt. Tämä ei ole pyhän laulun rakenne ja erilainen on tavoitekin, joka Bachille on ensi sijassa suuri taideteos. Antiikissa se ymmärrettiin hyvin: siitä yleisesti ottaen antiikin taiteen koruttomuus, paitsi ehkä rappion aikakausina.

Miten löysitte tämän antiikin pyhän laulun?

- Maalauksen kuten myös kuvanveiston etuna on se, että se voidaan nähdä. Tosin monet seikat ovat joutuneet unohduksiin, niin kuin joittenkin värien ja pronssien
salaisuus, minkä lisäksi paljon teoksia on hukkunut. Laulun suhteen on sitäkin
vaikeampaa, sillä antiikin traditiosta ei ole muistiinpanoja. Lännessä on kristillisen laulun traditiota ennen kaikkea IV vuosisadalta IX vuosisadalle, mutta se on kadonnut aikoja sitten. Onneksi on olemassa IX vuosisadalta alkaen käsikirjoituksia. Mutta klassinen länsimainen musiikkikoulutus voi esittää niitä vain omalla koulutuspoh-jallaan, joka on pianistinen - laulua, oopperaa, lyriikkaa, jolla ei ole mitään tekemistä tuhatviisisataa vuotta sitten eläneen gaullien laulun kanssa. On kuin yrittäisi tulkita islamilaista rukoukseen kutsua tai intialaista ragaa pianolla soitettuna. Kuitenkin näin on tehty XIX vuosisadan lopulla nimittämällä sitä gregoriaaniseksi lauluksi. Näin XIX vuosisadan käsitteistö ja tyyli sovellettiin XI vuosisadan käsikirjoituksiin.
Epäilemättä tuohon aikaan oli vaikea tehdä toisin. Niinpä on pakko lähestyä pyhää laulua muistuttavia traditioita, vielä eläviä suullisia traditioita.

Mitkä traditiot teitä kiinnostavat?

- Lähinnä tietysti Idän kristittyjen kirkkojen traditiot. Kreikassa oli vielä 30 vuotta sitten huomattavia laulun taitajia, suuren laulun mestareita, Turkissa, Irakissa ja Syyriassa syyriankristittyjen traditio. Ne ovat nykyisin vaikeuksissa eläviä yhteisöjä kuten koptilainen kirkkokin. Mutta on mentävä kauemmaksi, sillä antiikin laulu on modaalista. Moodi on määrätyn psyko-fysiologisen tilan äänellinen heijastus: ilon, ikävän, epätoivon, rauhan,riemun, rohkeuden. Jokaisella tilalla on luonteenomainen äänen sointi, oma äänen sävelkulku, joka antaa moodille sen soinnillisen perustan. Sitä ymmärtääkseen on paneuduttava Iranin hengellisen musiikin oppineeseen traditioon tai Intian klassisen musiikin traditioon. Mutta Afrikan pygmit ja Amazonin metsien intiaanit voivat myös suuresti opettaa meitä, sillä he ovat säilyttäneet soinnillisen suhteen näkymättömään maailmaan. Haluan sanoa, että kristittyjen pappiemme kannattaisi ottaa oppia heiltä ymmärtääkseen, mikä on suhde näkymättömään - ennen kaikkea äänen avulla, sillä tämä taito elää vahvana näissä
väestöryhmissä.
On kuitenkin välttämätöntä palata takaisin Euroopan maaseudulle. Ranskassa saattoi 60-70 vuotta sitten kuulla antiikin sävelkululla laulettuja erinomaisia lauluja. Nykypäivänä Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, ehkä joissain Sveitsin syrjäkulmilla tai Pohjois-Irlannissa, missä porvarillinen kaupunkikulttuuri ei ole täysin syrjäyttänyt maaseutukulttuuria, on voitu säilyttää antiikin sävelkulku, tapa laulaa muinaisten aikojen suullisen tradition tapaan. On siis kyseessä kuuntelun, vertailun ja ymmärtämisen prosessi, joka perustuu viime kädessä IX, X ja XI vuosisadan neumeilla merkittyihin käsikirjoituksiin, jolloin näitä voidaan lähestyä uudenlaisella kuuntelulla ja siis uusin mahdollisuuksin.
Neumit ovat merkkejä, jotka osoittavat äänen liikkeen, korukuviot ja sävelvoiman vaihtelun. Näitä merkkejä voi ymmärtää vain korvan kautta. Standardi länsimainen
musiikkikoulutus ei anna siihen mahdollisuutta. Neumien äänimaailma on aivan erilainen. Sen suhde kehoon, kuunteluun, tietoisuuteen on verrattomasti hienompi, kekseliäämpi. Se voi johtaa eri moodien täsmälliseen ilmaisuun ja sitä kautta todellisempaan suhteeseen näkymättömän kanssa, mietiskelyyn.

On myös ymmärrettävä, miksi ääni antaa tämän mahdollisuuden, miksi laulu on
olennainen käytäntö kaikissa perinteissä. Liturgia toimii vieläpä ilman temppeliä maan ja taivaan välissä, ilman kuvaa, ilman palavaa valoa, ilman suitsukkeita, mutta aina on oleva sana, laulu. Se on ihmisen syvä suhde luomiseen ja mysteeriin ennen hiljaisuutta. Ennen todellisen hiljaisuuden saavuttamista on kaikki tämä taide, ennen kaikkea äänellinen, mikä auttaa syvän tietoisuuden tilaan pääsemistä. Tämä osa työstä koskee äänen valtaa, sen fyysisiä ja psyykkisiä ulotttuvuuksia.

Työtä on siis tehtävä monella tasolla. Miten aloititte?

- Tämän työn alkusysäyksenä on vahva kokemus. Vuoden 1970 alkukesällä olin läsnä
Vézelayssa mahtavan kukkulan alarinteessä sijaitsevassa kappelissa eräässä ensimmäisistä ranskankielisistä messuista, jotka siellä järjestettiin. Tässä erinomaisessa paikassa, ehkä kauneimmassa romaanisessa basilikassa, yhdessä kymmenestä kauneimmasta kirkosta mitä on olemassa, kuulin messun, joka oli surkea. Toimitus oli niin säälittävä, niin mitäänsanomaton laulun ja kaiken muunkin puolesta, että poistuin sieltä järkyttyneenä ja sanoin itselleni: tämä ei ole mahdollista, täytyy yrittää tehdä jotain. Minun on mahdoton hyväksyä, että pyhän taiteen läntinen kristillinen perinne - eikä se ole ainoa nykyisin - on pudonnut tälle mitättömyyden tasolle. Ymmärsin silloin, että on välttämättä opiskeltava vielä elossa olevia perinteitä, kuten olen muistuttanut aikaisemmin. Ja sen jälkeen tutkittava äänen vaikutusta, sen voimaa, itse havainnon tärkeyttä ja siis äänen ja ruumiin suhdetta, ääntä ja tietoisuutta.
Aineellinen ruumis on meillä vuosisatojen kuluessa erotetttu henkisyydestä. Pyhässä taiteessa koko ihminen, keho ja tietoisuus avautuu - yrittää avautua kokonai-suudessaan mysteerille. Äänen tehtävä on siinä erittäin syvällinen. Muinoin oli äänien ja ihmisäänen tunteminen ylivoimaista nykyiseen verrattuna.En kuulu niihin, jotka yliarvioivat järjestelmällisesti antiikin tietämystä. On alueita, joista tiedämme suunnattomasti enemmän kuin siihen aikaan.
Mutta oli toisia alueita missä tietoisuus oli meidän tietoamme syvempi, nimenomaan henkisyyden ja pyhän teiteen alueella. Sen näkee Egyptin taiteessa, Ateenan Parthenonissa tai muissa antiikin sivilisaatioissa. Ja äänen aluella antiikin ymmärrys oli huomattava, varmaan meitä parempi. Sillä siihen aikaan traditio oli suullinen ts. kuuntelu ja äänen havainnointi oli erittäin tarkkaa.
Jouduin siis työskentelemään tarkan havaitsemisen parissa ja antiikin laulun tutkiminen johdatti minut ääniterapiaan. Olen työskennellyt monilla alueilla , mutta minulla ei ole koskaan ollut vetoa lääketieteen tai terapian alueelle. Kuitenkin ryhmissä työskennellessäni – olen opettanut 1976 lähtien – olen joskus havainnut hämmästyttäviä ilmiöitä. Jotkut henkilöt, jotka eivät kuulleet alkoivat kuulla, lukkiutuneet aivot alkoivat avautua jne.
Vuodesta 1980 alkaen aloin tehdä ääniterapiaa. En musiikkiterapiaa, mikä on eri
asia ja mitä psykoanalyytikot käyttävät apuna analyysissään.
Mutta on selvää, että ennen kuin puhuu musiikista, täytyy perehtyä siihen miten ääni vaikuttaa ruumiiseen ja tietoisuuteen, miten pitkä O ja pitkä hiljainen A ääniaallon tunnistamiseen. Olen vahvasti sitouttunut tähän terapiaan ja työskennellyt mm. tri Gardeyn ja erään huomattavan ryhmän kanssa MAS Keskuksessa Lourdessa aivovammaisten parissa. On vaikuttavaa olla 30-40 vammaisen edessä: he eivät puhu, monel kuolaavat, ovat levoltomia, jotkut liikkuvat hyppien, toiset ovat lyyhistyneet pyörätuoliinsa. Pienen ryhmän kanssa - sekä oppilaita että hoitajia - lauletaan perusääniä pitkään ja syvään 5-10 minuuttia, niin että keho resonoi luonnollisesti ja että ääniaalto on homogeeninen. Sitten lauletaan muutamia intervalleja, ehkä pieni laulu antiikin täsmällisessä hengessä. Ja mitä seuraa? Kolmikymmellvuotias vammai-
nen, joka ei ole koskaan puhunut sanoo yhtäkkiä: äiti. hänestä huolehtivat tietävät, etteivät edes hänen vanhempansa ole tätä koskaan kuulleet. Tällöin tulee mieleen, olisiko hän ehkä sanonut äiti oikeaan aikaan, jos hänelle olisi tarjottu ääniä ja lauluja silloin kun hän oli aivan pieni. Toinen esimerkki: samassa ryhmässä, samassa ääni-istunnossa syvästi vammainen, joka istuu nojatuolissa eikä ole koskaan elämässään noussut. Hän liikuttaa yhtäkkiä pikkusormeaan - sillä hänkään ei puhu ja hänen hoitajansa ymmärtävät, että hän tahtoo nousta. Häntä autetaan ja hän nousee, vieläpä ottaa muutaman askeleen ensimmäistä kertaa eläessään. Se tuntuu ihmeeltä, mutta jos
ymmärtää äänen vaikutuksen tietoisuuteen voi selittää tapahtuneen. Antiikilla oli tämä tieto, se sanoo jatkuvasti: tietoisuus on soinnillinen. Terapiatyöskentely on auttanut minua ymmärtämään paljon syvemmin äänen ja tietoisuuden suhdetta.
Ja tunnette, että tässä on jotain mikä koskee juuri pyhää taidetta. Pyhässä taiteessa on jotain mikä koskettaa tietoisuuden syvimpiä perusteita: nouse ja kävele.

Onko tutkimuksessanne ollut joku hetki, jolloin olette tuntenut löytäneenne
avaimen antiikin taiteeseen?

Kuten sanoin, aloitin työni lähestymällä vielä elossa olevia perinteitä, mutta lähestyin niitä läntisen koulutukseni avulla. Tottakai, sillä muuta minulla ei ollut. Lähestyin avoimin mielin ja opiskellessani Iranin ja Turkin tai Intian mestareiden kanssa se tapahtui aina rakkauden ja henkisen veljeyden ilmapiirissä. Huomasin kuitenkin läntisen koulutukseni olevan esteeenä sekä henkisessä että musiikillisessa mielessä. Ja päätin lopettaa pianon soiton. Siihen aikaan annoin ajoittain yksityiskonsertteja ja lauloin joskus kuoroissa. Päätin lopettaa kaiken tuon, vieläpä länsimaisen musiikin kuutelemisen, kaiken kuuntelemisen, paitsi ehkä kellojen äänen, soittimen yhden kielen resonanssin kuuntelemisen. Hyvin harvoin kuuntelin antiikin tradition
lauluja, jotka eivät olleet saaneet länsimaisia vaikutteita. Jatkoin tätä 9 kuukautta ja oli kuin harso olisi hajonnut.

Aloin kuulla intervallienl pienet hienoudet, pienet joustot sävelkulussa, pienet erot äänenvärissä. Sinä hetkenä ymmärsin mitä on tasasointu antiikin mielessä ja pystyin sisältä päin oivaltamaan moodin käsitteen. Samoin sisäisellä kuuntelulla olen voinut työskennellä mainittujen musiikki- ja laulutraditioiden parissa.
Hyvin tärkeätä on ollut laulaa rakennuksissa, antiikin temppeleissä, joissa on sama kaikupohja kuin tuhat vuotta sitten. Ne soivat tänä päivänä niin kuin ovat soineet niitten äänellä, jotka silloin lauloivat. Antiikin sävelasteikot perustuvat resonanssin lakeihin, luonnolliseen tasasointuun. On mahtavaa oppia laulamaan tällaisissa rakenlluksissa, saada ne soimaan niin kuin ne luonnostaan soivat. Tämä on yksi avain antiikin taiteeseen.
Jos laulatte resonanssissa koko rakennus soi. Vieläpä tottumaton korva tuntee, että sointi on oikea. Mutta se on vaikeata, sinne ei tulla pelkästään laulamaan niin kuin muualla lauletaan. Romaaniset kirkot on rakennettu juuri soinnin laadun huomioiden ja jotkut niistä – erityisesti Thoronet Provanssissa - ovat sointuvuuden ihmeitä. Kuitenkaan niissä toimivat yhtyeet eivät tiedä tästä mahdollisuudesta. Ja koska eivät osaa käyttää resonanssia hyväkseen, toivovat että lukuisa yleisö vaimentaisi sitä vähän.

Tämä paikan resonanssin tärkeys arveluttaa minua, kun ajattelen erämaata!

Tiloissa, jotka eivät soi - ja työskentelen mm. Suomen puukirkoissa, missä resonanssi on vaimea verrattuna kivikirkkoihin - sisäinen tarkkuus on vielä tärkeämpää, sillä rakennuksen resonanssi ei auta teitä. Erämaassa sisäinen tarkkuus on vielä oleellisempaa, koska ei ole mitään muuta tukea. Tunnette itsenne alastomiksi, mikä ei muuten pidä paikkaansa, vain äänen kannalta. Erämaassa on pysyvä hiljaisuus mikä on välttämätöntä ja mikä on kaiken syvän kuuntelemisen alku.

Opetatte varmaankin paljon?

Opetan Pariisin X yliopistossa filosofian osastossa, missä aihettamme koskeva luentosarja on nimeltään Antiikin taiteen ja musiikin henki. Muutoin opetan konservatorioissa; Moskovan ja tästä vuodesta alkaen Pietarin konservatoriossa, joissa opetan myös Venäjän vanhan kirkon laulua, antiikin tapaan. Vaikka vanhaa traditiota onkin, suuri yksiääninen laulu on kadonnut ja kuorot laulavat modernilla tavalla. Kyseessä on siis pyhän laulun todellisen tradition palauttaminen.
Ranskassa minulla on useita kursseja ja työharjoitteluja varsinkin Lyonissa, missä minulla on ollut säännöllinen kurssi jo kymmenen vuoden ajan. Lyon oli laulun pääkaupunki. On olemassa V vuosisadan käsikirjoiltuksia, jotka kertovat antiikin kristillisestä laulusta Lyonissa.
Puhun mieluummin antiikin kristillisestä laulusta kuin gregoriaanisesta laulusta, joka tuo mieleen XIX vuosisadan lopun luostarin ja sepitetyn akateemisen kirkkolaulun. Tuo lauluhan on syntynyt katolisen kirkon roomalaisista vaikutteista, mutta laulu ei tule alkuaan Roomasta vaan koko läntisen kristikunnan piiristä, erityisesti Galliasta. Sitäpaitsi se ei ollut pelkästään luostarilaulua, päinvastoin. Sitä lauloi koko kristikunta, naiset, lapset, miehet työtä tehdessään. Nämä olivat suuren suullisen tradition maita, missä laulettiin koko ajan. IV ja V vuosisadalta tunnetaan tekstin kirjoittajia, jotka puhuvat pitkistä halleluujoista. Niitä laulettiin viinipelloilla ja sadonkorjuussa, rannoilla, Rhonen rannoilla erityisesti... pyhät naiset lauloivat, Pyhä Genevieve lauloi veneessä. Koko kansa lauloi Kristuksen ylistystä. IV, V ja VI vuosisadalla, jolloin laulu, liturgia, pyhä taide muotoutuivat, luostarilaitosta nykyisessä laajemmassa mielessä ei vielä ollut. Ja suuri laulu kuului ennemmin tärkeille piispakunnille kuin syrjään vetäytyneille munkkiryhmille. Tapa laulaa nimenomaan kuorossa niin kuin tapahtuu "gregoriaanisessa" laulussa on myöskin XIX vuosisadan keksintöä. On ensiarvoisen tärkeätä elvyttää yksinlaulu, ihmisen lau-
lu yksin ja vapaana maan ja taivaan herralle. Idän kristinuskossa voitte vielä kuulla solistin laulavan messussa. Antiikin repertuaarissa olen löytänyt hallelujan, joka kestää kymmenen minuuttia. Sen voi laulaa vain solisti kun ottaa huomioon ainutkertaisen, keskeytymättömän sävelkulun. Voitte kuvitella mikä liturgia,
mika usko moisen hallelujan myötä!
Lännen kristillinen taide, liturgia ja laulu muotoutuvat pääasiallisesti IV vuosisadalta VI vuosisadan loppuun mennessä. Nämä ovat henkisellä alueella intensiivisiä vuosisatoja. Silloin kirkko tulee päivänvaloon ja kaikki osallistuvat siihen. Vallitsee tavaton vitaalisuus. Kaikissa mahdollisissa tilanteissa lauletaan: tässä on gregoriaanisuuden todellinen alku. Tietysti oli myös laulun mestareita ja muutamia lauluja sai laulaa vain pappi tai jopa vain piispa. Glorian esimerkiksi sai laulaa vain piispa, siinä määrin pyhänä laulua pidettiin. Kun piispa ei ollut paikalla, hänen piti antaa papille erityinen lupa laulamiseen. Tuona aikana taide ja ylistys olivat tavattoman eläviä. XIX vuosisata on painanut leimansa meihin niin vahvasti, että on pakko tehdä tutkimustyötä laulun historian ja sosiologian parissa ymmärtääkseen tämän. Näillä alueilla siis olen tehnyt paljon työtä.

Ovatko nykyajan kirkot ja luostarit kiinnostuneita työstänne?

Minulla on paljon yhteyksiä luostareihin. Mutta ne aiheuttavat perustavanlaatuisia
kysymyksiä, joiden yli on vaikea päästä. Sillä syvä mietiskelevä suhde ääneen
muuttaa määrätyllä lailla koko elämän.
Se asettaa monia asioita kyseenalaiseksi. Joka kerta kun olen ollut jossain luostarissa, jotkut halusivat työskennellä tässä mielessä, toiset pelkäsivät, koska se häiritsi varsinkin niitä, jotka olivat vastuussa laulusta ja musiikista ja joiden tuotokset kuitenkin olivat niin keskinkertaisia. Mutta se ottaa myös uudelleen esiin mietiskelyelämän peruselementit. Luostareissa rukouksen ja hellittämättömän mietiskelyn perinteet ovat tyystin hävinneet, vieläpä nykyisin jääneet vaille ymmärrystä tai niitä karsastetaan. Pariisissa eräässä seurakuntakirkossa reaktio on ollut samantapainen: hyvin nopeasti eräs ryhmä, joka kunnostautui järjestämällä erilaista toimintaa, teki kaikkensa häätääkseen minut, sitä paitsi vastoin papin mielipidettä. Ja eräässä toisessa kirkossa, tällä kertaa ortodoksisessa, tapahtui samoin. Mutta tällaiset ryhmät ovat hyvin voimakkaita, luonnollisesti heillä on ansionsa. Se on ajan henki. Minulle vakuutetaan kuitenkin, että muutosta tapahtuu.
Myös antroposofit ovat kutsuneet minut luokseen. Olen laulanut, olen puhunut ja se sai aikaan vallankumouksen. Jotkut halusivat työskennellä minun tavallani sanoen, että se oli juuri Steinerin tapa, toiset halusivat jatkaa pianon kanssa. Syntyi
konflikti ja päätettiin, että asiaan ei enää palata. Pahoittelen sitä, tottakai. Sillä luonnollisen resonanssin ja harmonian käsite tiukassa mielessä ja harmoniaan ja sopusointuun perustuva ihmiskäsitys pitäisi olla ennen muuta heidän asiansa. Mutta aina on esteenä pianoon pohjaava musiikkikoulutus.
Toisin on ollut Lanza del Vaston Arche Kommuunissa. Minulla oli kunnia ja ilo
saada Lanza oppilaakseni. Mutta hän olikin taiteen mestari. Yhteisöön kuului
erityisesti talonpoikia niin kuin silloinkin kun laulettiin hallelujaa pelloilla V vuosisadan Galliassa, Espanjassa ja Italiassa. On selvää, että pianolle tai uruille perustuva musiikkikulttuuri ei heitä kiinnosta.
Kuvatakseni kuitenkin paremmin työni ulottuvuutta, eräs Solesmesin luostarin
munkki, Dom Cardine, sanoi tästä menettelytavasta: "Näin voidaan laulaa aikaisintaan 20 vuoden päästä". Tämä tapahitui vuonna 1975. Mutta suuri intialainen, hiljattain kuollut muusikko Nageswara Rao näki epäilemättä selvemmin, että tämän tapainen lähestymistapa on täysin XIX ja meidän vuosisatamme, siis pianosivilisaation ja tänä päivänä myös metelin ja syntetisaattorisivilisaation vastainen. Tavallaan tämä on kohta alkavan vuosisadan ekologinen kysymys.

Ettekö käytä koskaan musiikki-instrumentteja?

Tavallisesti en. Suhteetssa jumalaan ei saa olla välittäjää. Instrumentti voi juuri ja juuri tukea laulua jos se on todella tarpeen. Intiassa tampura vain tukee laulua. Mutta temppelissä jumalanpalveluksessa sitä ei käytetä. Ei myöskään Koraanin laulussa. Urkujen käyttöönotto on ilman muuta kerettiläistä antiikin kristillisyydestä nähtynä. Se on katastrofi, koska pian kukaan ei enää laula. Nojaudutaan urkujen varaan. Lännessä laulamisen väheneminen johtuu paljolti urkujen mukanaolosta. Tämä uskonnollisen musiikin tulva, joka on tietysti kaunista, tempaa mukaansa nimenomaan kauneudellaan ja musiikkitaiteellaan. Gregoriaaninen laulaminen urkujen säestyksellä on epäilemättä XIX vuosisadan tuotetta. Sitä vastoin kirkko, tempeli, kun se resonoi ihmiskehon kanssa, se on ylistyksen instrumentti.

Puhutte usein ylistyslaulusta ja aiotte perustaa Ylistyksen koulun?

Koko tässä työssä pitää olla hyvin kurinalainen tieteellinen, arkeologinen
pohja. Mutta minulle ei ole oleellista arkeologia, vaan ylistys. Ylistyksen henkiin herättäminen! Kerroin teille missä määrin olin tyrmistynyt vuonna 1970 Vezelayssa kuulemani liturgian rumuudesta. Tässä juuri on yksi suurimpia syitä katolisuudesta ja kristinuskosta vieraantumiseen: liturgian rumuus, joka kulkee käsi kädessä sen kanssa, että on menetetty suhde näkymättömään maailmaan ja siten kaikkeen taiteeseen ja rituaaliin. Tavoitteeni on herättää henkiin ylistys laulussa, mutta myös arkkitehtuurissa, maalauksessa, kaikissa taiteissa, jotka ovat yhteydessä liturgiaan, nimenomaan ylistykseen. Mutta on seurattava antiikin pyhän taiteen oppia, sen täsmällisyyden, oikeellisuuden, resonanssin ja sisäisyyden vaatimuksessa. Kun näkee mitä ovat olleet kirkkomme, romaaniset tai goottilaiset, mitä on ollut laulu, ikonit, miniatyyrit - ja kun näkee nyt tämän putoamisen seuraukset ja modernin maailman vaikeasti vastustettavan lumon! Saada ylistys jälleen elämään, sitä minä haluan kaikesta sydämestäni. En usko, että on olemassa suurta henkisyyttä ilman ylistystä, ilman suurta ylistystä. Ja uskon, että ylistyksen henkiinherättäminen ja messun elävöittäminen saavat hengellisen tradition uudelleen eloon.
Meitä on myös kehoitettu perustamaan yhdistys, Ylistyksen koulu. Sen tarkoitus
ilmenee sen nimestä. Niin kuin kursseilla: vetää jokainen mukaan, antaa hänelle
peruselementit, into, että hän voi lähteä ulos laulamaan yksin, ylistää maan ja taivaan välissä tämän luomakunnan ihmettä tai kotonaan hiljaisuudessa lähettää ilmoille joitakin tavuja, joihin sisältyy koko maailmankaikkeus.

Artikkeli on alunperin julkaistu Terre de ciel -lehdessä, Lyon huhtikuu 1994.

Takaisin kirjastoon